Civilization Revolution

Revolution onnistuu siinä, mitä monet epäilivät: se tuo Civilizationin pelikonsoleille niiden omilla ehdoilla.

14.9.2011 22:18

Sid Meier oli tunnettu pelintekijä jo kauan ennen ensimmäisen Civilization-pelin julkaisua vuonna 1991. Mies oli yksi legendaarisen pelitalon Microprosen perustajista ja ehti olla sen riveissä vajaat kymmenen vuotta ennen Civilizationin syntyä. Sitä ennen mies teki muun muassa sellaiset klassikot kuin Pirates!, Railroad Tycoon ja useita sotasimulaattoreita, mukaan lukien F-15 Strike Eaglen.

Civilization on kuitenkin se peli, josta hänet nykypäivänä parhaiten tunnetaan eikä ihme, sillä pidetäänhän kyseistä peliä ja pelisarjaa yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana tietokonepelinä. Tähän mennessä konsolipelaajat ovat saaneet kateellisina kuunnella pc-pelaajien hehkutuksia pelistä, mutta nyt tämä legendaarinen sarja saapuu viimein myös pelikonsoleille itsensä Meierin suunnittelemana. Mutta kuinka monimutkainen ja hitaasti pelattava Civilization lopulta soveltuu konsoleille?

Ihmiskunnan tie

Civilization Revolution ei ole käännös mistään sarjan tietokonepelistä. Kyseessä ei siis ole ”tyhmennetty” versio Civilization IV:stä, kuten monet pc-jäärät ovat arvailleet. Peli on varta vasten konsoleille tehty uusi Civilization-peli, joka tietenkin noudattaa monia sarjan perusteita. Pc-pelien monimutkaisuudesta on luonnollisesti jouduttu karsimaan, ja lopputulos on tiiviimpi ja virtaviivaistetumpi Civilization, eräänlainen pc-versioiden pikkuveli.

Pelissä on tarkoitus luotsata valitsemaansa kansakuntaa historian alkuhämäristä aina avaruusaikaan saakka. Tavoitteena on päästä maailman johtavaksi kansaksi joko kulttuurin, teknologian, talouden tai sotilaallisen mahdin kautta. Kansakunnan keskipisteinä toimivat kaupungit, jotka tuottavat niin kulttuuria, tiedettä, rahaa kuin erilaisia sotilasyksiköitäkin. Kaupunkeja laajennetaan rakentamalla niihin erilaisia niiden ominaisuuksia lisääviä rakennuksia ja koko kansaa hyödyttäviä ihmeitä.

Ongelmia aiheuttavat tietenkin muut kansat, joiden kanssa voi sotia tai elää rauhassa. Oli itse aggressiivista sorttia tai ei, sotilasyksiköitä on syytä pitää edes puolustusvoimina, sillä pasifistinen korkeakulttuurikaan ei pysäytä rajan yli puskevia barbaareita tai kateellisia kilpakansoja pelkillä kauniilla sanoilla. Tämä pitää paikkansa etenkin konsoliversiossa, jossa toisten kansojen kanssa joutuu pakostakin kahinoimaan.

Peli alkaa 4 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Pelaajalla on yksi asuttajayksikkö ja ympärillään tutkimaton maailma. Ensimmäinen tärkeä päätös on, mihin perustaa ensimmäisen kaupunkinsa. Perustamispaikan ympäristö ja sieltä löytyvät resurssit vaikuttavat ratkaisevasti kaupungin kehitykseen. Tämän jälkeen alkaa uusien päätösten sarja: mitä teknologiaa tai tiedettä kehitetään, rakentaako uusia asuttajia vai sotureita, viljasiilon vai pyramidi-ihmeen? Koska etenkin ihmeiden rakentaminen vie aikaa, ovat nämä päätökset ratkaisevia etenkin pelin alkuvaiheissa, kun kaupunkeja ei ole vielä monia.

Kun kaupunkeja tulee lisää, ne kasvavat ja kehittyvät valtakunnan laajenemisen myötä. Pelaajan kehittäessä uutta teknologiaa aukeaa yhä enemmän uusia rakentelumahdollisuuksia. Asiat monimutkaistuvat lisää, kun naapurikansat laajentuvat myös ja elintila alkaa loppua kesken.

Ei kuolleita hetkiä

Revolution on sarjan pc-peleihin verrattuna huomattavasti nopeatempoisempi paristakin syystä. Ensinnäkin maailmankartat eivät ole niin valtavia, joten naapureita ei pidemmän päälle voi juuri vältellä, eikä asutettavaa tilaa ole niin paljon. Toisekseen konsoliversion diplomaattiset mahdollisuudet on jätetty vähille. Muiden kansojen kanssa voi vain vaihtaa teknologiaa, mutta mitään sen syvällisempää diplomatiaa tai kauppaa ei harrasteta. Muut kansat alkavat voimiensa tunnossa yleensä uhota pelaajalle, jonka on yleensä maksettava rauhan jatkumisesta jokin hinta tai sitten käskettävä vieraan johtajan suksia kuuseen, jolloin sodanjulistus on hyvin todennäköinen. Niinpä Revolutionissa soditaankin huomattavasti enemmän kuin tietokoneversiossa, mikä takaa jatkuvia tapahtumia.

Sotiminen ei tietenkään ole kannattavaa etenkään silloin, jos tavoittelee jotakin muuta kuin sotilaallista voittoa. Sotajoukkojen rakentelu vie resursseja muulta kehitykseltä ja pian joku sodan ulkopuolinen kansa voikin nousta johtoon. Muiden kansojen kaupunkeja saa hallintaansa myös korkean kulttuuritason kautta. Jos omat kaupungit ovat kehittyneempiä kuin naapurin, voivat niiden asukkaat ajan kanssa päättää vaihtaa hallitsijaa. Sama vaara koskee myös omia kaupunkeja.

Tietokoneversioon verrattuna Revolutionissa tapahtuu muutenkin koko ajan. Jokainen teknologinen kehitysaskel antaa tuntuvia bonuksia ja uusia kehitys- ja rakentelumahdollisuuksia, kuten antaa myös ajanjakson vaihtuminen. Jokaisella pelin kansalla on omat erikoisuutensa joka aikakaudella. Lisäksi pelaajan valtakunnan kasvaessa tämän käyttöön ilmestyy tasaiseen tahtiin historian suurmiehiä ja naisia, jotka antavat monenlaisia etuja. Ne voivat parantaa tietyn kaupungin jotain tuotantoa, kasvua, kehittää saman tien uuden keksinnön tai valmistaa rakennuksessa olleen ihmeen.

Revolutionin suurin onnistuminen piilee siinä, että se pitää kaiken yllä olevan yllättävän yksinkertaisena ja konsoliohjaimella pelattavana. Siinä missä oman kansakunnan ja sen kaupunkien parissa voi pc-versioissa nysvätä tuntikausia, pysyy kokonaisuus konsolilla pelaajan hallinnassa vähemmällä vaivalla, eikä pelaaja joudu kuluttamaan aikaansa jokaisen yksityiskohdan hallintaan. Virtaviivaistaminen näkyy parhaiten sodassa. Pc-versiossa sodankäynti vaatii yleensä kymmenien erilaisten yksikkölaumojen rakentelua ja siirtelyä, mutta konsolilla kolme samaa yksikköä saa yhdistettyä voimakkaaksi armeijaksi, mikä vähentää joukkomäärän tarvetta. Yksiköt myös kehittyvät taisteluiden myötä ja oppivat erilaisia erikoiskykyjä, kuten hyökkäysbonuksia tai lisäliikettä. Peli myös näyttää selkeästi eri muuttujat ennen taisteluita, joten pelaajan ei tarvitse arvailla mahdollisuuksiaan.

Ei mikään tyhmä pikkuveli

Suoraviivaisempaa pelattavuutta suurempi sokki pc-version faneille voi kuitenkin olla Revolutionin ulkoasu. Se nimittäin on äärimmäisen värikäs ja kepeä. Yksiköt ovat isoja ja yksityiskohtaisia, kuten myös kaupungit rakennuksineen, joita voi ihailla etenkin loppupelissä, jolloin ne ovat kasvaneet ja kehittyneet. Eri kansojen johtajat, omat neuvonantajat ja barbaarilordit hyppivät myös aika ajoin ruudulla elehtimässä siansaksaa mumisten. Eloisaa kyllä, Civ-faneille ehkä liiallista pelleilyä.

Pieniä hankaluuksia pelaamisessa aiheuttaa pelin kamera, jonka kuvakulma on todella lähellä maanpintaa, graafisia yksityiskohtia esittelemässä. Kansakunnan rajojen laajentuessa kaipaisi pysyvästi hieman laajempaa kuvakulmaa, sillä erillistä minikarttaa ei löydy.

Kaiken kaikkiaan Revolution kuitenkin onnistuu siinä, mitä monet epäilivät: se tuo Civilizationin pelikonsoleille niiden omilla ehdoilla. Virtaviivaistaminen ei silti ole tuhonnut pelisarjan peruskaavaa ja koukuttavaa ”vielä yksi kierros” -luonnetta. Nyt kaikki vain tapahtuu hieman nopeammassa tahdissa ja sota on jatkuva uhka.

Tässä kuitenkin piilee myös pelin suurin miinus. Siinä missä tietokoneiden Civilizationeiden uudelleenpelattavuusarvo on niiden monimutkaisuuden vuoksi lähes rajaton, jää Revolutionin riisutumpi sisältö tältä osin ehkä hieman liian laihaksi. Koska yhden pelin pelaa läpi muutamissa tunneissa, on parin viikon jälkeen suurin osa eri voittotavoitteista ja kansoista koluttu läpi, kaikki mahdolliset kikat opittu, vaihtoehtoiset skenaariot pelattu ja jatkuvaan sotimiseenkin on jo ehtinyt vähän kyllästyä. Sen jälkeen voi tosin siirtyä verkkomoninpelin pariin, jossa pelin nopeatempoisuus ja virtaviivaisuus toimivat myös positiivisella tavalla.

Sid Meier siis lunastaa lupauksensa. Civilizationin jälkeen voimmekin ehkä toivoa näkevämme vielä myös yhtä legendaarisen Alpha Centaurin pelikonsoleilla. Toivossa on ainakin hyvä elää.

8/10
Lisää luettavaa