Taannoinen kreikkalaiseen mytologiaan pohjautuva Clash of the Titans ei ollut elokuvana kovinkaan kummoinen. Tämä ei luonnollisesti anna odottaa kovinkaan paljoa myöskään elokuvasta tehdyltä lisenssipeliltä. Pieni valonpilkahdus tunnelin päässä oli tosin se, että peliä ei runnottu markkinoille kiireellä itse elokuvan aikoihin. Mutta oliko viivyttelylle aihetta?
Clash of the Titans: The Videogamen on tehnyt lähinnä Genji-peleistä tuttu Game Republic. Erityisesti PS3:n lanseerauspeleihin lukeutunut Genji 2 oli melkoinen pettymys, joten nyt olisi mainio tilanne vähän paikkailla mainetta.
Surullinen tosiasia on kuitenkin se, että God of War 3:n jälkeen kreikkalaiseen mytologiaan perustuvan toimintaseikkailun tekeminen on vertauskuvallinen itsemurha. Varsinkin jos firman paukut eivät ihan ole kunnossa.
Pääasiallisesti peli toimii kuten mikä tahansa toimintaseikkailu. Pelaaja kontrolloi elokuvan ja näin myös pelin päähenkilö Perseusta elokuvalle tutuissa ympäristöissä. Peli etenee tehtäväpohjaisesti, jossa pelaaja juoksutetaan samoissa maisemissa useampaan otteeseen. Jos idea ei paperilla kuulosta kovin kiinnostavalta, ei se ole sitä myöskään todellisuudessa. Yleensä ideana on esimerkiksi henkilön etsiminen, pahisten tappaminen tai esimerkiksi jonkun esineen hakeminen.
Sen lisäksi, että alueita ylikäytetään, ovat ne pääosin tylsiä, puoliautioita kenttiä, jotka viljelevät tyhjästä ilmestyviä vihollisia. Samasta samojen alueiden kierrättämisestä kärsi itse asiassa myös Game Republicin edellinen peli Folklore, joskin tällöin itse peli sentään oli mielenkiintoisempi.
Olevaa olemattomuutta
Koko homma on lähinnä tylsien taitojen ja yllätyksettömän taistelumekaniikan yhdistelmä, joka vielä kasvattaa pelaajan turhautumista sillä, että erilaisia aseita on useita kymmeniä. Määrä ei valitettavasti tässäkään korreloi laatua. Miekkoja, nuijia sun muita on hirveä määrä, mutta niiden pääasiallisin olemassaolon syy on se, että jokainen pelin vihollinen on heikko yhtä tiettyä asetta vastaan, ja sujuva taistelu vaatii aseiden jatkuvaa vaihtamista.
Jos itse peli-idea ei toimi, niin ei toimi tekniikkakaan. Ääninäyttely on suorastaan karseaa, grafiikassa on luotaan työntävä tumma sävy ja maisemat, kuten jo todettua, ovat tylsiä. Myös kontrolleissa on ihmeellistä kankeutta eikä Perseukseen saa kunnolla otetta. Kankeus yhdistettynä omituiseen painovoimattomuuteen aiheuttaa kärsimystä erityisesti tasohyppelykohtauksissa.
Pomotaistelutkin kärsivät samasta yleisestä mitättömyydestä, mitä oli pakko varmistaa iskemällä ensimmäinen God of War tulille. Aika ei ollut kullannut muistoja, ja jos näin vanha peli tarjoaa vaikuttavampia matseja huonommalla tekniikalla, ei todellakaan mene hyvin.
Kaikkien kreikkalaismytologiapelien vertaaminen God of Wareihin on sinänsä kyllä epäreilua, mutta surullinen tosiasia on se, että Clash of the Titans ei olisi kaksinen peli muutenkaan. Sen olemassaololle ei yksinkertaisesti tunnu olevan mitään järkevää selitystä. Kun itse elokuvassakaan ei ollut hurraamista, fanituotteena menekki tuskin on päätä huimaava. Pelin harvat hyvät ideat hukkuvat yleisen mitäänsanomattomuuden alle. Edes moninpeli ei pelasta mitään, tämä mahdollisuuskin kun on rajattu vain osaan tehtävistä sen mukaan, onko Perseuksella mukanaan apuri vai ei. Kaikin puolin todella laiska esitys.
Aseita aseita
Peli markkinoi itseään 80 uniikilla aseella. Määrä pitää kyllä suurin piirtein paikkansa, mutta vaihtelu on pidemmän päälle lähinnä rasittavaa. Lähes jokaiselta viholliselta saa riistettyä tämän aseen kantoon, mikäli voittaa QTE-henkisesti toteutetun painimatsin. Kovempien aseiden päivittäminen vaatii melko ärsyttävää materiaalien keräämistä, ja tilanne meneekin hyvin nopeasti siihen, että pelaaja valitsee neljä asetta, joita sitten käyttää ja joihin panostaa.