Toinen maailmansota alkaa olla pelien aiheena jo täysin loppuun kaluttu. Normandian rannat ja Stalingradin kadut ovat useille pelaajille jo tutumpia kuin matka kotoa töihin. Commandos: Strike Force ei tästä piittaa. Historian ehkä turhauttavimman pelisarjan uusin osa on kiinnostava yhdistelmä hiippailupeliä ja kunnon räiskintää.
Pelaajan komennossa on kolme kivikovaa erikoismiestä. Vihreä baretti on se porukan perinteisin taistelija. Hänellä ei ole mitään erikoiskykyä, ellei sellaiseksi lasketa taitoa lanata vihollisia kumoon konepistoolin ja käsikranaattien avulla.
Tarkka-ampuja tappaa läheltä ja kaukaa. Lähitaistelu onnistuu pistoolien ohella heittoveitsillä, joilla natsi kaatuu äänettä. Pitkän matkan eliminointia varten on tarkkuuskivääri, jolla ampuminen on ratkiriemukasta puuhaa. Hengitystä pidättäessä tähtäimen heiluminen loppuu ja tapahtumat hidastuvat muutamaksi sekunniksi lähes pysähdyksiin. Pienen harjoittelun jälkeen kuulat napsuvat ohimoon vaikka kuinka kaukaa.
Vakooja on pelin ahkerimmin käytetty hahmo. Hänen kykynsä keskittyvät pelkästään äänettömiin lähitappoihin, ja lisäksi kelmi osaa varastaa kuolleiden natsien univormut. Kyse ei ole pelkästä nöyryyttävästä jäynästä, vaan elintärkeästä soluttautumiskeinosta.
Valepuvut toimivat yksinkertaisesti. Alempiarvoiset eivät tunnista pelaajaa ikinä, samanarvoiset noin kymmenessä sekunnissa ja korkea-arvoisemmat välittömästi. Systeemi on turhankin yksinkertainen, sillä pelaaja voi kävellä rauhassa alempiarvoisen ympäri ja kuristaa tämän vaijerilla. Toisaalta eversti tunnistaa sotamiehen asussa patsastelevan vakoojan välittömästi vaikka viidenkymmenen metrin päästä.
Useimmissa tehtävissä käytössä on kaksi kommandoa, ja pelaaja joutuu loikkimaan roolista toiseen vähän väliä.
Armotonta menoa
Commandos: Strike Force ei jaa edeltäjiensä kanssa kuin perusidean ja murhaavan vaikeustason. Isometrinen piirrostyyli on vaihtunut kolmiulotteiseen grafiikkaan. Kumpikin versio näyttää hyvältä ja pyörii pehmeästi toiminnan määrästä riippumatta.
Pelin pääpaino on edelleen hiiviskelyssä, sillä havaituksi tuleminen aiheuttaa välittömästi yleishälytyksen, josta kolmikko ei helposti selviä. Hälytyksen välttely ei ole onneksi turhan hankalaa puuhaa. Vihollisen vartijat tuijottavat sitkeästi eteensä eivätkä havaitse mitään, mikä ei tapahdu näkökentässä.
Efekti on välillä koominen, sillä esimerkiksi eräässä tehtävässä neljä selät toisiaan vastaan seisoskelevaa natsia voi käydä kuristamassa yksitellen, kunhan tekee sen porukan keskeltä. Valepuvuton pelaaja kylläkin havaitaan välittömästi, kunhan pikselikin vilahtaa jossain päin näkökenttää.
Pelin suurin ongelma on vaihteleva tehtäväsuunnittelu ja vaikeustaso. Tarjolla on salamurhia, sabotointia, vihollisen häirintää ja muuta kommandomeininkiä. Suuri osa tehtävistä on viihdyttävää hiippailua, mutta osa on suorastaan sadistista pilkunviilausta. Huvin määrän ja tekoälyn ohjaamien tiimikaverien suhde on kääntäen verrannollinen.
Suojeltavat juoksentelevat metrin päähän vihollisista tulittamaan sarjalla ohi, ja kun muutama kuolee, tehtävä menee uusiksi. Ei tämä ole vaikeustasoa, tämä on kidutusta. Väliaikapisteitä ei ole, joskin onneksi pelin voi tallentaa tehtävän aikana.
Mikäli tekoälyn tyhmäilystä pääsee yli, Commandos: Strike Force jatkaa ylpeästi esi-isiensä perinteitä. Sotiminen on riemukasta puuhaa ja tehtävät tarjoavat vaihtelevia haasteita, joskin vaikeustaso tulee varmasti murskaamaan heikommat pelaajat jo toisessa tehtävässä. Toisaalta se vain kasvattaa luonnetta.