Company of Heroes 2 / Arvostelut / pelaaja.fi

Company of Heroes 2

4.07.2013 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
0

Koe itärintaman kauhut

Toinen maailmansota oli hirveämpi ja tuhoisampi kuin mikään ihmiskunnan aiemmin kokema sota, ja se on paljon se. Mutta sodan muut rintamat olivat pelkkää kakkukestitystä ja kesälomaa verrattuna itärintaman taisteluihin, joissa kaksi toinen toistaan oikeasti vihaavaa osapuolta otti yhteen.

Siinä taistelussa kaikenlainen inhimillisyys ja armo unohdettiin kummankin osapuolen jahdatessa innolla sotarikosten maailmanennätystä. Ja sitten tuli talvi – kamalin talvi miesmuistiin, joka yllätti pahimmillaan kesävarusteissaan kekkuloivat sotilaat täysin. Enää ei riittänyt se, että jokaisen puun ja kulman takana odotti suupielistään vaahtoava vihollinen, vaan nyt onnettomat itärintaman taistelijat pääsivät kirjaimellisesti jäätymään kuoliaiksi poteroihinsa.

Näihin karmeisiin olosuhteisiin sijoittuu Relicin tuore Company of Heroes 2, joka keskittyy yleisen itärintaman ohella erityisesti Stalingradin taisteluun, joka oli se todellinen lihamylly. Huone huoneelta, kortteli korttelilta, metri metriltä. Edestakaisin aamusta iltaan. Miljoonat miehet kaatuivat taistellessaan lopulta pelkistä raunioista.

Näin hilpeät ovat todellakin Company of Heroes 2:n alkuasetelmat. Ennakkotrailerien perusteella näytti hetken siltä kuin Relic olisi lähtenyt kunnolla valkopesemään taistelun historiaa, josta suurikaan osa ei ole painokelpoista materiaalia. Omia joukkojaan selkään ampuvat neuvostokomissaarit, puolin ja toisin lahdattavat sotavangit ja muut kauheudet ovat hyvässä tai pahassa osa taistelua ja sen olosuhteita. Yhtä hyvässä ja pahassa Relic on vanginnut kaikki nämä ikävyydet myös peliinsä.

Parhaiten sodan kauhut näkyvät 15 tehtävän mittaisessa yksinpelikampanjassa, joka keskittyy syystä tai toisesta vankileirille päätyneen neuvostoluutnantin sotakokemukseen. Kun entinen yksikön päällikkö saapuu miehen päiväkirjan kanssa vierailulle, alkaa muistelu ja selvittely, jonka aikana käydään läpi paljon kauheita ja ikäviä asioita, sekä selvitetään, miksi mies leirillä istuukaan.

Ilahduttavasti yksinpeli ei ole pelkkää bottimatsia tekoälyä vastaan, vaan kaikissa tehtävissä on oma jujunsa. Joskus puolustetaan alueita, toisinaan vaikka hiippaillaan tarkka-ampujien kanssa lumisissa metsissä ilman lisäjoukkojen toivoakaan. Kun lopputekstit pyörivät, yksin koettava sisältö ei toki lopu siihen, vaan tarjolla on irrallisista haastetehtävistä koostuva kampanja kummallekin osapuolelle. Niissä pääsee kunnolla harjoittelemaan tiettyjä sodan osa-alueita, kuten vaikka nopeaa mekaanista sodankäyntiä tai joukkojen tukemista tykistöllä.

Viihdyttämisen ohella kumpikin pelitila toimii mainiosti harjoitusalustana sitä varsinaista pelitilaa eli moninpeliä varten. Moninpeliä pelataan joko mies miestä (tai tekoälyä) vastaan tai sitten suuremmissa tiimimatseissa. Oli kokoonpano mikä tahansa, peli keskittyy valloitettavien kiintopisteiden ympärille. Niitä hallussaan pitämällä saa lisää resursseja, joilla taas hankitaan lisää miehiä ja kalustoa tai vaikka ihan vain käytetään yksiköiden erikoiskykyjä.

Moni on hurahtanut moninpeliin aivan totaalisesti, enkä sinänsä ihmettele sitä. Se on pahuksen hauskaa puuhaa, mutta toki vain omantasoistaan vastustajaa vastaan. Itse koin ensimmäiset moninpelimatsini selvästi useita kymmeniä tunteja betaa pelannutta henkilöä vastaan, eikä siinä ehtinyt kissaa sanoa, ennen kuin turpaan tuli. Onneksi julkaisuversio sisältää vastuksenhakutoiminnon, joka osaa ainakin teoriassa hakea oikeantasoisia vastustajia.

Company of Heroes 2 ei ole mikään superraskas megasimulaatio, mutta sen verran simu kuitenkin, että en ihan raaskisi sitä edes tosiaikastrategiaksi haukkua. Termi kun tuo välittömästi mieleen kivääreillä tankkeja palasiksi naputtelevat mosurit ja muut tyhmyydet. Niitä pelistä ei löydy, vaan kaikki mallinnetaan sangen realistisesti. Jalkaväki ei siis voi esimerkiksi kubelwagenia raskaammille ajoneuvoille paljon mitään, ellei niille ole kehittänyt panssarintorjunta-aseita – tai pöllinyt niitä kaatuneilta vihollisiltaan, sillä viholliskaluston lainailu on aina ollut merkittävässä roolissa.

Taistelu on myös siltä osin realistista, että tulitaistelut eivät ole mitään sekunnin sadasosassa ohi meneviä juttuja, vaan kohdatessaan taistelukentällä joukot yleensä maastoutuvat ja hakeutuvat suojaan, minkä jälkeen räiskitään pitkään ja hartaasti. Toisiaan kestävien suojien takaa paukuttelevat yksiköt ovat asemissaan vaikka tuomiopäivään saakka, joten ideana onkin kärrätä paikalle tukiaseita nakertamaan vihollisten moraalia tai vaikka koukata kylkeen rynnäkköryhmän kanssa.

Kalustovalikoima on todella laaja. Molemmilla osapuolilla on jalkaväkeä, panssareita, kevyitä ajoneuvoja, tykistöä ja muuta tukikalustoa kymmeniä per puoli. Ja niillä on myös oikeasti eroa. Jo lähtökohtaisesti saksalaiset panssarikrenatöörit taistelevat paljon paremmin kuin suoraan pellolta taisteluun tönitty neuvostomosuri, mutta taistelumenestyksen myötä yksiköille voi myös ostella parempia aseita. Kohta pioneereilla onkin jo liekinheittimiä ja linjaa tukemassa ”Hitlerin sirkkeleinä” tunnettuja MG-42-konekivääreitä.

Yksiköt keräävät pelin aikana myös kokemusta ja muuttuvat näin tiukemmiksi taistelijoiksi. Ryhmiä voi toki myös täydentää ja parannella vetämällä ne pois rintamalta, mutta joskus ei vain ehdi. Ja se syö miestä, kun tunnin taistellut veteraaniryhmä kaatuu huomaamatta jääneeseen kranaattiin.

Aiempien Relic-pelien tavoin taistelu on melko mikromanagerointipohjaista. Yksiköt eivät omilleen jätettynä tee paljon muuta kuin makaavat poterossa ja ampuvat. Jos haluaa vaikka kääntää raskaan konekiväärin tai PST-tykin osoittamaan oikeaan suuntaan tai heittää polttopulloja, se täytyy käydä tekemässä itse. Moninpelissä tämä on hauskaa, koska se nostaa pelin taitokattoa mukavasti. Yksinpelissä taas on hieman turhauttavaa huomata, että koko rintaman oikea linja romahti, koska yksi kämäinen mopo ajoi linjan läpi ja ampui kaikki tykkimiehet takaapäin.

Lisähupia irtoaa siitä, että peli on täysin fysiikkapohjainen. Rakennukset kaatuvat tykistötulen alla, jää voi pettää panssarien alta (tai sen voi pistää pettämään vaikka räjähdyksillä) ja niin edelleen. Tämä avaa heti uusia ja hauskoja taktisia mahdollisuuksia, koska mitään sataprosenttisen varmaa suojaa ei enää olekaan.

Sananen täytyy sanoa myös pelin audiovisuaalisesta tunnelmasta, joka on toinen puolisko sen tylystä itärintaman tunnelmasta. Relic on kiinnittänyt huomiota siihen, että sota oikeasti kuulostaa sodalta. Aseet tunnistaa välittömästi äänestä, joukot huutavat asiaan kuuluvia sotahuutoja (ja neuvostojoukot tietenkin rynnäkköön lähtiessään kunnon uraa-huutoja) ja antavat palautetta siitä, miten taistelu menee. Parhaimmillaan peli onkin oikeasti jopa hieman ahdistava, kun raskas tykistö möyrii maata lommoille, kaataa rakennuksia ja tuhoaa kokonaisia yksiköitä hetkessä. Samaan aikaan liekinheitinten lieskat valaisevat pölypilviä, ja taivaalla pyörii hävittäjiä sekä Katjuša-raketinheitinpatteristojen ammuksia.

Alkuperäinen Company of Heroes oli erinomainen sotapeli, joka varsinkin moninpelinsä ansiosta kesti vuosikausien pelaamisen. Jatko-osa on vielä parempi ja sisältää vihdoin myös mukavasti sisältöä yksinpelaajille. Jos aihepiiri tai strategia kiinnostavat tippaakaan, peli on ehdoton pakkohankinta.

9/10

Kehittäjä: 
Relic Entertainment
Julkaisija: 
Sega
Peligenre: 
Strategia
Julkaisualustat: 
Tietokoneet, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-18
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Väkivalta, Online

Nostoja