Conan

Aseesta riippumatta lähitaistelu on hillittömän nopeatempoista ja riemukasta puuhaa

14.9.2011 21:56

Niin ne ajat muuttuvat. Reilut 70 vuotta sitten Robert E. Howardin hurmehenkinen ja karu Conan-barbaari aloitti kokonaisen fantasiakirjallisuuden lajityypin ja sai kymmeniä innokkaita kopioijia. Nyt on juuri päinvastoin, sillä uusin harvalukuisista Conan-videopeleistä on niin selkeä ja häpeilemätön God of War -klooni, että oksat – tai käsivarret – pois.

Aitoja barbaariperinteitä seuraten Conan paikkaa omaperäisyyden puutettaan taikasanalla ”enemmän”. Enemmän vihollisia, verta, liikkeitä, tissejä ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta riittääkö se? Kun lyödään tarpeeksi yli, tuntuuko mikään enää miltään?

Veri lentää

Conan iskee kieltämättä hyvään rakoon. God of War II on pelattu, eikä uuden sukupolven seuraaja ole vielä edes näköpiirissä. Kun Heavenly Sword vielä jätti toivomisen varaa, nyt olisi karvaisen barbaarin paikka ottaa takaisin perintönsä ja valloittaa koko pelimaailma.

Peli alkaa kieltämättä sangen lupaavasti. Takautumien kautta kerrottu tarina vie rakkaan barbaarimme toinen toistaan vihaisempien alkuasukkaiden ja hirviöiden maille, jolloin miekat heiluvat, raajat lentelevät ja veri virtaa vuolaina jokina. Jos God of War oli hetkittäin humoristisen hurmeinen peli, Conan saa sen näyttämään sensuroidulta lasten viihteeltä.

Viholliset iskevät päälle runsaina, mutta sangen tyhminä laumoina. Conan, aseenaan joko paljas nyrkki, miekka ja kilpi, kaksi lähitaisteluasetta tai joku järkyttävän kokoinen kahden käden mela, tekee näistä selvää nopeasti, näyttävästi ja verisesti.

Taistelumoottori on mallia yksinkertainen mutta toimiva ja täyttää kaikki lajityypin vaatimukset. God of Warin jalanjäljissä Conan tarjoaa voimakkaat tai nopeat lähitaisteluhyökkäykset, oikealla analogitikulla suoritetut väistöt ja jopa paljain käsin suoritetut lähitaisteluliikkeet.

Aseesta riippumatta lähitaistelu on hillittömän nopeatempoista ja riemukasta puuhaa. Välillä väistellään hieman vihollisten lyöntejä ja jos nyt ei aina ehdikään, ei hätää – komeimmista tapoista palkitaan miltei koko energiapalkin täyttävillä parannuspillereillä. Vauhtia siis piisaa ja mikäs siinä.

Crom armahtaa, Conan ei

Hyvin kevyttä taktikointia, tai oikeammin nopeita reaktioita, kysytään blokkaussysteemillä. Vaikka Conan voi seisoskella miekka varoasennossa vaikka tuomiopäivään saakka ja torjua lähes näin kaikki etusektorista tulevat lyönnit, se on nyyppien hommaa. Tosimies blokkaa oikea-aikaisesti ja aktivoi näin vastaiskut.

Jos peruslähitaistelu on veristä, vastaiskut vievät homman aivan uusiin sfääreihin ja jälleen kerran vaihtelevat käytössä olevasta aseesta riippuen. Kun Conan kuittasi vihollisen lyönnin potkaisemalla tätä kasseille niin kovaa, että onneton lensi hartiakorkeudelle, ja tämän jälkeen sivalsi uhrinsa yhdellä lyönnillä lantiosta poikki, hyvän maun raja oli jo niin kaukana, ettei sitä edes nähnyt. Tai kaivannut.

Ei tässä vielä kaikki. Kun Conan murskaa vihollisiaan, ajaa niitä edellään ja kuuntelee näiden naisten valitusta, hänen hurmosmittarinsa täyttyy. Mittarin kilahtaessa kilahtaa myös Conan muuttuen todelliseksi ihmisleikkuupuimuriksi. Tällöin tavalliset riviviholliset ovat yhden lyönnin kauraa ja veri värjää koko lattian.

Perusvihollisia vastaan Conan onkin hillittömän hauska peli, ja ensimmäiset pari tuntia silmissäni pyöri paljon nyt annettua arvosanaa korkeampia lukuja. Valitettavasti sitten homma levisi käsiin.

Conan-tiimi ei ole nimittäin ilmeisesti tajunnut, että hillittömän nopeatempoinen ja verinen teurastus on pelin todellinen myyntiargumentti, sillä noin puolivälissä mukaan tulee aina kasvavassa määrin erikoisen kovia vihollisia. Näitä ei enää kaadetakaan vasurilla, vaan tarvitaan taktikointia ja hyökkäyskuvioiden opettelua. Kun ne kuviot on opeteltu, suuremmatkin mosat kyllä kaatuvat ongelmitta, mutta hitaasti. Näin pelin viihdyttävyys karahtaa kiville, eikä oikeastaan enää toivu.

Eeppiset pomotaistelut jatkavat samalla kaavalla, mutta viihdyttävämmin. Ruudun tai parin korkuiset pomot tapetaan God of War -tyyliin opettelemalla hyökkäyskaavat, heikentämällä pomot kuoleman portille ja sitten viimeistelemällä ne interaktiivisten välianimaatioiden avulla. Pomomatseissa on kyllä meininkiä ja miten ei olisi – kun vastaan tulee kivitalon korkuinen, liekehtivä elefanttidemoni, saa olla aika kuollut jätkä jos ei jaksa innostua.

Barbaarimaisen karua

Tympeiden minipomojen lisäksi Conan kärsii ajoittain parista muustakin tyhmäilystä. Pelin edetessä tasohyppely lisääntyy, mutta samalla jo alun perinkin kömpelö kamera putoaa kyydistä. Koita siinä sitten hypellä tikkailta ja kielekkeiltä toisille, kun kamera pyörähtää kesken hypyn ympäri kääntäen myös kontrollit. Game Over -ruutu tulee tutuksi ja kun näin käy, V-käyrä lähtee jyrkkään nousuun. Peli nimittäin palkitsee kuoleman noin minuutin kestävällä lataustauolla, vaikka kuolema olisi korjannut metrin päässä edellisestä latausruudusta.

Graafisesti Conan on selkeää uuden sukupolven materiaalia, vaikka ei vedäkään vertoja parhaimman näköisille peleille. Miinuspisteitä jaetaan siitä, että vihollisvalikoima alkaa nopeasti toistaa itseään, mutta rehellisesti sanottuna verihipan tunnelmissa ongelmaa ei edes huomaa, ellei sitä varta vasten etsi. Ruudunpäivitys on silti ripeää tiukimmissakin tilanteissa.

Eihän Conanista nykykunnossaan ole pieksemään God of Waria, mutta se ansaitsee silti paikkansa pelihyllyissä. Hetkittäisiä notkahduksia lukuun ottamatta barbaarimeininki viihdyttää ja huvittaa. Conan on häpeilemättömän verinen ja karkea peli, joka on selvästi suunniteltu viihdyttämään nuoria miespelaajia. Tämä ei sinänsä ole uusi aluevaltaus tai idea, mutta Conan vetää kaiken niin överiksi, että homma toimii naurettavuudestaan huolimatta – tai kenties juuri sen takia.

 

Robert E. Howard

Robert E. Howard (1906–1936) ehti 30 elinvuotensa aikana saavuttaa enemmän kuin monet kolme kertaa pitemmässä ajassa. Howard oppi jo varhain koulukiusaajien avulla voiman ja väkivallan arvon, mikä näkyy myös hänen kirjoituksissaan. Tuotteliaana kirjailijana mies ehti kirjoittaa toista sataa tarinaa gangstereista, nyrkkeilijöistä ja jopa H. P. Lovecraftin Cthulhu-myyteistä.

Miehen nimi jäi kuitenkin elämään muiden suurten jenkkikirjailijoiden rinnalle Conan-barbaarin ja muiden miekka ja magia -kirjoitelmien muodossa. Häntä pidetäänkin koko lajityypin luojana ja näin ollen uraauurtavana fantasiakirjailijana. Uskomattominta on, että vaikka Conanin hahmo keksittiin vain neljä vuotta ennen Howardin kuolemaa, tämä ehti esiintymään peräti 18 tarinassa.

 

Barbaariyliopisto

Veren virratessa ja vihollisten valittaessa Conan oppii kaikenlaista uutta. Näyttävistä tapoista ja löydetyistä arkuista palkitaan kykypisteillä, joilla voi avata suoraviivaisista kykylistoista uusia tappokeinoja lähitaisteluun ja eri aseille. Tätä kautta Conan oppii vaikkapa wrestling-liikkeitä tai lyömään vihollistensa kädet irti kahdella miekalla.

7/10
Lisää luettavaa