Jokainen meistä muistanee The Conduitin, tuon kovaa meteliä itsestään pitäneen Wii-räiskinnän. Kehittäjätiimi High Voltage Softwaren suurten luulojen mukaisesti sen oli tarkoitus näyttää kaapin paikka Wii-räiskeille sekä graafisesti että pelillisesti, mutta mikä olikaan tulos? Köyhän miehen Daikatana.
Vaikka The Conduit oli parhaimmillaankin vain keskivertoräiske, jatko-osalle näytettiin vihreää valoa ja tuttu rummutus alkoi uudelleen. Mikäli satuitte lankeamaan hypejunaan toistamiseen, voitte kaivaa esiin sen kuuluisan lainauksen kahdesti höynäyttämisestä – Conduit 2 on hädin tuskin edeltäjäänsä parempi peli.
Ei mitään uutta taivaan alla
Ensimmäinen Conduit ei omaperäisyydellä juhlinut, eikä tilanne ole muuttunut sitten viime näkemän. Persoonattomista muukalaisista, tähtiporteista ja ö-luokan salaliittoteorioista koostuvassa tieteisräiskeessä ei ole kiinnostavia tarttumapintoja, vaikka pääsankari Michael Ford tällä kertaa tepasteleekin Master Chiefin lainapuvussa, laukoo latteuksia Duke Nukemin äänellä ja ampuu muun muassa ampiaisia muukalaisaseella. Sekasotkua ja tasapaksua huttua seuratessa syntyy väkisinkin tunne, etteivät kehittäjät itsekään tiedä, mitä sarjaltaan haluavat.Jos Conduit 2 petraa jollakin osa-alueella, se on ehdottomasti ohjaus. Kiitos tästä kuuluu yksinomaan Wii MotionPlus -tuelle, jonka ansiosta tähtäinkursorin oudot jumiutumiset ruudun reunoihin ovat taakse jäänyttä elämää. Ensimmäisen osan tapaan ohjausjärjestelmä on laajalti muokattavissa, joten itselle sopivan tyylin saa kutakuinkin kohdilleen. Eri toimintoja on kuitenkin hitusen liikaa näppäinmäärään nähden, joten täysin luonnollista vaihtoehtoa ei tunnu löytyvän ilveelläkään. Ilman Plus-lisäpalikkaa pelaamisesta puuttuu toivotunlainen tarkkuus, vaikkei se pääosumien latelemisesta mahdotonta teekään. Classic-ohjain potee samaisen vaivan ohella kankeutta, mutta se on ohjaustyyleistä kaikkein vakain.
Oman kulmansa tähtäilyyn tuo vihollistekoäly, jota ei ole. Muukalaiset ja aivopestyt ihmiset tapaavat seistä paikoillaan, suojautua olemattomasti, ampua seiniä, tähdätä tismalleen samoista sijainneista ja rynnistää suoraan kohti pelaajaa. Tasapaksumpaa puurtamista saa hakea, eikä pelatessa synny minkäänlaisia adrenaliininpurkauksia. Vaikeimpien pelitilanteiden haaste syntyy pitkälti vihollisten määrästä tai kestävyydestä. Jopa pomotaistelut junnaavat paikoillaan mittavien energiamittareiden takia. Väsymys iskee kehiin viimeistään olemattomassa kenttäsuunnittelussa, jonka hienoimpiin oivalluksiin lukeutuu samoilla alueilla ravaaminen ja lataustaukojen peittäminen hitaasti avautuvilla ovilla. Mutta sehän on okei, koska Duke Nukemin ääni vitsailee käyneensä täälläkin aikaisemmin.
Ei ääni miestä paranna
On suorastaan huikaisevaa, kuinka High Voltagen väki on vuosien ajan hehkuttanut naama näkkärillä sarjan ottavan kaiken irti Wiin graafisista tehoista – totuus kun on mahdollisimman kaukana siitä. Conduit 2:n yleisilme on hyvin rosoinen, ruudunpäivitys ailahteleva ja hahmoanimaatiot kankeita. Onpahan vastaan tullut vertailuja Nintendo 64 -aikakauden tuotoksiin, mutta aivan niin pitkälle ei sentään tarvitse mennä. Ruudunpäivitysongelmat astuvat kehiin myös moninpelissä, joka verkon puolella kärsii Wiin muista räiskeistä tutuista lastentaudeista, joista päällimmäisimpänä häiritsevä verkkoviive.Katsoopa Conduit 2:ta miltä kantilta tahansa, se on väsyneen ja mielikuvituksettoman toimintaräiskeen perikuva, joka on täynnä aikansa eläneitä ratkaisuja. Peliltä myös puuttuu yksi tärkeä valttikortti, jolla ensimmäinen osa onnistui keräämään huomiota: kilpailun vähäisyys. Toisin kuin edeltäjänsä, se ei ole Wiin pelivalikoiman ainoita ydinpelaajille suunnattuja toimintapelejä, vaan markkinoilta löytyy GoldenEye 007:n kaltaista laadukkaampaakin rytinää. Miksei Duke Nukemin ääni vitsaile siitä?