Crackdown 2 / Arvostelut / pelaaja.fi

Crackdown 2

11.08.2010 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
8

Crackdown. Jo pelkkä nimi tuo mieleeni lämpimiä muistoja, sillä alkuperäinen Crackdown on yhä tämän konsolisukupolven suosikkipelejäni, mutta taidan olla vähemmistössä. Peli myi kyllä todella hyvin, mutta lähinnä sen takia, että sen mukana tuli Halo 3:n betakoodi. Moni Crackdownin ostanut kokeili peliä ensimmäistä kertaa vasta kuukausia myöhemmin, jos kokeili ollenkaan – tiettävästi käytettyjä versioita sai Suomen pelikaupoista jo hyvin pian pelin julkaisun jälkeen suuria määriä.

No, omapa oli tappionsa, sillä Crackdown oli todellinen raikas tuulahdus aikana, jolloin open world pelit tarkoittivat puhtaasti Grand Theft Auto kopioita. Supervoimilla varustetut agentit olivat vuosi aikaansa edellä ja olisivat kuuluneet paremmin inFamousin ja Prototypen rinnalle.

Peli ei toki ollut täydellinen, vaan siinä oli todellisia ongelmia. Hauska kohellus ja armoton kaaos kantoivat kuitenkin sen verran pitkälle, että näin pari vuotta unia jatko-osasta. Olin kuitenkin varma, että uniini se tulisi vain jäämäänkin, mutta väärässä olin: Crackdown 2 ilmestyi kuin ilmestyikin!

Friikkisirkus

Crackdown 2 sijoittuu yhä ykkösosasta tuttuun Pacific Cityyn, joskaan sitä ei enää ensisilmäyksellä tunnistaisi samaksi kaupungiksi. Kymmenen vuotta on kulunut ykkösosasta, ja ne kymmenen vuotta ovat olleet tasaista ja jyrkkää syöksykierrettä. Ykkösosan rikollisperheiden tilalle on noussut häikäilemätön terroristiorganisaatio, joka käy sotaa Pacific Cityä hallitsevaa Agencya vastaan.

Ikään kuin tämä ei vielä riittäisi, öisin kaupungin kadut täyttyvät friikeistä. Outo virus on muuttanut suuren osan kaupungin asukkaista kamaliksi mutanteiksi, jotka nyt repivät ja syövät kanssa-asukkaidensa lihaa. Nyt tarvitaan elämää suurempia keinoja, tarvitaan agentti.

Kaupungin pelastaminen on yksinkertainen, mutta pitkä operaatio. Pelaajalla on edessään pino tehtäviä, joiden myötä pitäisi lyödä Cellin hipeille luu kurkkuun ja käydä murskaamassa heidän tukikohtansa kaupungin katuja rumentamasta. Samaan aikaan valloitetaan takaisin akkuasemia, jotka toimivat friikkejä vastaan kehitettyjen ultraviolettipommien latauskennoina. Aina kolmen akkuaseman välein saa yhden pommin toimintaan, jolloin pitää laskeutua sen kanssa suoraan keskelle friikkien tukikohtaa, suojella pommia hetken ja sitten räjäyttää kaikki paikalla pyörivät kendoilijat suoraan helvettiin.

Kuulostaako yksinkertaiselta? Sitä se onkin, eikä pelin ”juoni” juuri asiaa piristä. Tapahtumia sidotaan yhteen kaiuttimissa melskaavan kuuluttajan avulla, joka vuoroin ylistää ja haukkuu pelaajaa, riippuen siitä, tekikö tämä jotain hyvää vai heittikö tämä... vahingossa... turistibussin mereen. Maastosta löytyy myös erinäisten tahojen audiologeja, joita kuuntelemalla kerätään taustamateriaalia ja achievementeja.
Yksinkertaista kamaa, jolla ei palkintoja parhaasta pelikässäristä tulla voittamaan, mutta toisaalta… eihän se ykkösosan juonikaan ollut kuin raami sille varsinaiselle sisällölle.

Pakkomielteen perässä

Jokainen Crackdown-veteraani tietää, että pelin todellinen koukku löytyy orbien muodossa. Agentilla on viisi kykyä, jotka määrittävät, miten nopea ja ketterä, taitava ampuja, voimakas lähitaistelija, kyvykäs ajaja ja... no, mehevä räjäyttelijä agentti on.

Ykkösosan teema kantaa edelleen myös jatko-osaan ja niinpä pelin henki on ”skills for kills”. Kun räjäytät terroristin, saat vähän räjäytys-orbeja, jotka liikauttavat räjäytyskykyä pikkuisen kohti seuraavaa etappia. Kykyjä voi myös kombotella: jos räjäytät terroristin korkeuksissa samalla kun hyppäät katolta toiselle, saat räjäytyskykyä ja agilityä.

Crackdown 2 on edeltäjänsä tavoin sangen pystysuora peli: agentti kiipeilee ja hyppii kohti talojen kattoja, joista kelpaa sniputella terroristeja ja etsiä salaisuuksia. Täten agility on pelin kulmakivi ja sitä jaellaan avokätisesti. Jo mainittujen tappojen ohella kaupunkiin on kätketty 500 agility orbia, joita keräämällä palkki nousee tavallista nopeammin.

Mukana on nerokas keppi ja porkkana idea, sillä monet orbeista on kätketty sellaiseen paikkaan, että niitä ei saa kerättyä, ennen kuin agility on vaikka nelostasolla ja agentti pystyy näin hyppimään kerrostalojen yli kerralla. Pakkomielle on lähellä, kun orbeja on vain pakko kerätä.

Kokonaan uutta ovat niin sanotut renegade orbit, joita on kahta mallia, agilityä ja autoilua varten. Nämä pirulaiset äkkäävät pelaajan lähestymisen ja singahtavat karkuun, jolloin ne pitää joko ajaa tai hypellä kiinni. Ei niin helppoa kuin voisi kuvitella, mutta hauskaa kylläkin. Uutta ovat myös co-op-orbit, joiden kerääminen onnistuu vain, jos on Xbox Live moninpelissä kaverin kanssa.

Tautista kaaosta

Jos olet pelannut aikanaan Crackdownia, saatat nyt ihmetellä sitä, miten tutulta kaikki kuulostaa. Tämä ei ole aistiharha, vaan Crackdown 2 on veistetty paitsi samasta puusta kuin edeltäjänsä, vieläpä samasta lankkuerästä. Pelin aikana voisi ihan hyvin heittää asemaan alkuperäisen Crackdownin eikä vaihtunutta palettia ja muutamia kosmeettisia yksityiskohtia lukuun ottamatta huomaisi välttämättä mitään eroa.

Jos joku odotti sellaista jatko-osaa, joka lisäisi peliin paljon uusia ideoita ja siirtäisi koko pelisarjaa pari askelta eteenpäin, ne toiveet voi unohtaa ykkösellä. Crackdown 2 on Crackdownia henkeen ja vereen, niin hyvässä kuin pahassa.

Itse tykkäsin aikanaan Crackdownista kuin hullu puurosta, eikä jatko-osakaan petä minun perspektiivistäni tarkasteltuna. On yhä hauska mellastaa kaupungissa, kun räjähdykset täyttävät puoli ruutua, friikkejä kuolee sadoittain auton driftatessa lauman läpi tai kun vain ratkoo pelin avoimia tehtäviä juuri haluamallaan tavalla, valitsemillaan keinoilla.

Toisaalta, jos alkuperäinen Crackdown jätti kylmäksi, tuskin tulet nytkään muuttamaan mieltäsi. On myös todettava, että vaikka Crackdown oli aikanaan suuri inspiraation lähde inFamousin ja Prototypen kaltaisille peleille, ne ja monet muut pelit ovat siirtäneet tämän tyyppisten open world pelien virstanpylväitä eteenpäin. Crackdown 2 ei ole ehkä ihan pysynyt ajan hengessä mukana.

Tämä näkyy ja tuntuu erityisesti kontrolleissa. Pelin automaattinen lukitussysteemi lukittuu vähän väliä kaikkeen muuhun kuin siihen singon kanssa riehuvaan terroristiin, ja muutenkin järkeistystä olisi voinut harrastaa. Myös pelin moninpeli – siitä lisää sivulaatikossa – jättää vähän toivomisen varaa.

Mutta tiedättekö mitä? Crackdown on yhä Crackdown. Haaveilin vuosikausia saavani lisää sitä samaa herkkua, joka hurmasi minut aikanaan, ja tässä sitä nyt on. Ja se on juuri niin hauskaa kuin aikanaankin. Valitettavasti Crackdown 2 ei ole se kaikki pelaajat yhdistävä mestariteos, joka olisi näyttänyt niille pelinsä aikanaan pelaamatta vaihtoon vieneille peeloille, että Crackdown on tie totuuteen, mutta se ei meitä tosi uskovia haittaa.

Kivaa neljästään?

Pelin ennakkoon puhutuin ominaisuus oli sen neljän pelaajan yhteistyöpelitila, mutta se ei valitettavasti täytä ihan odotuksia. Jos haluaa vain koheltaa kolmen kaverin kanssa, homma toimii – ainakin jos kaikilla on headsetit.

Jos taas kaipaa jotain järjestäytyneempää, sitä ei ole tarjolla. Orbeja voi kyllä kerätä porukalla, mutta suoritetut tehtävät rekisteröityvät vain isännän peliin. Se on melkoinen harmi, varsinkin kun pelin tarinatila on vain kokoelma irrallisia tehtäviä.

Ja siitä deathmatchista ei ole paljon puhuttavaa. Superpallon lailla hyppivät agentit lämpöhakeutuvilla ohjuksilla varustettuna eivät varmasti pidä kenenkään mielenkiintoa pitkään. Olisi tämäkin aika käytetty peruspeliin.

Ruffian Games

Ruffian Games ei välttämättä sano kenellekään paljon mitään, sillä kyseessä on uusi skottilainen pelistudio, joka kasattiin Crackdown-tiimin entisistä työntekijöistä. Uusi tiimi lähti kehittämään tiettävästi tiukan aikarajan ja kovien paineiden alla Crackdown 2:ta, mikä selittänee osittain sen, että jatko-osa pelaa niin varman päälle ja uudistaa niin vähän.

Ja entä alkuperäisen pelin tehnyt Realtime Worlds? No, he siirtyivät tekemään MMO-GTA:ksi kutsuttua APB:tä, joka ilmestyi äskettäin. Mutta siitä pelistä ei sitten voikaan ilman kirosanoja paljon puhua.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:22]

Pelaan konsolilla yksin – jos joukossa, niin silloin samassa huoneessa, en verkon välityksellä.

Siksipä Crackdown 2 olikin pettymys. Yksinpelikampanja on uskomattoman köyhästi tehty. Ääni paapattaa taustalla, minkäänlaisia välianimaatioita ei ole. Toisaalta tämä on hyvä, sillä näin pelaaja uppoutuu paremmin pelimaailmaan. Huonona puolena tässä on se, että kun juonenkerronta on silkkaa huttua ja pelaaminen paikasta A paikkaa B juoksemista, toistaa peli itseään pahasti.

Kaupungista löytyvien orbien etsiminen on hauskaa puuhaa ja alussa zombimaisten kaupunkilaisten sadistinen teurastus on hupaisaa touhua. Kaupunki sen sijaan on tylsä – sarjakuvamainen cel-shading-grafiikka miellyttää alussa silmää, mutta arkkitehtinä lienee toiminut herra Copypaste. Kiipeäminen on helvetillisen hankalaa puuhaa, eikä kamera tuolloin toimi kunnolla.

Oman superkyttänsä ominaisuuksien kehittäminen oli silti yllättävän addiktoivaa puuhaa.

Crackdown 2:n pelaaminen samassa kämpässä kavereiden kanssa lauantai-iltana oli hauskaa touhua, mutta omaksi ilokseen pelaavien, illalla yksin rentoutumista hakevien ei peliin kannata koskea.

7/10

Kommentit

Käyttäjän zamanlee kuva
zamanlee

Ei tuo juuri uutta mutta hauskaa pelata silti

Käyttäjän Gold kuva
Gold

Sama kaupunki, mutta pilattuna. Co-op hauskaa.

Käyttäjän Paramore16 kuva
Paramore16

Sama vanha kuin edellinenkin osa! OK

Käyttäjän j-urski kuva
j-urski

ok.

Käyttäjän Metroplex kuva
Metroplex

hauskaa edelleen. tosin mutantit olis saanu jätt

Käyttäjän Je__FF kuva
Je__FF

hauska ja vapaa peli, mutta liian tylsiä tehtävi

Käyttäjän rokk1m4kk4r4 kuva
rokk1m4kk4r4
Käyttäjän Oselot kuva
Oselot

Ykönen parempi, ei tämäkään huono ole. Ihan mainiota viihdettä jos halvalla saa.