Vanhassa vara parempi?
Kun Nintendolla oli Mario ja Segalla Sonic, Sony tarvitsi kipeästi tuoreelle PlayStation-konsolilleen maskotin, joka tähdittäisi huippuluokan tasoloikkapeliä. Crash Bandicoot oli täydellinen hahmo tähän tehtävään. Se oli cool, vauhdikas ja hauska, mutta mikä tärkeintä, vuonna 1996 ilmestynyt Naughty Dogin kehittämä Crash Bandicoot oli loistava peli.
Vuonna 1996 tasoloikat olivat vähän kuin fps-pelit nykyään. Kaikki pelasivat niitä, ja valinnanvaraa oli paljon. Kyseisenä vuonna markkinoille ilmestyi genren messias, Super Mario 64, joka esitteli useita erilaisia ratkaisuja 3D-maailmojen tuomiin haasteisiin. Naughty Dog ei kuitenkaan lähtenyt luomaan isoja ja avoimia kenttiä, vaan Crash Bandicooteissa kentät ovat kapeita polkuja ja putkia, jotka täytettiin kuiluilla, vihollisilla ja esteillä. Näin peliä ei vaivanneet kameraongelmat, eikä kenttäsuunnittelukaan vaatinut sen kummempia luovia ratkaisuja. Juokset vain rajatun kentän loppuun väistellen ja hyppien, vähän siis kuin vanhoissa kunnon 2D-tasoloikissa, mutta kuitenkin aidosti kolmiulotteisena.
Tämä oli toimiva kaava, sillä Crash Bandicoot on puhdasta tasoloikkaa. Siinä ei ole pulmia, ei esineiden etsimistä tai muuta turhaa, vaan liuta toinen toistaan vaikeampia temppuratoja, jotka pelaajan tulee selvittää. Peli on helppo oppia, mutta vaikeimmat kentät vaativat rutkasti harjoittelua.
Ilmeisesti pelien kehittäminenkin oli melko joutuisaa, sillä jo vuonna 1997 markkinoille ilmestyi Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back ja vuonna 1998 Crash Bandicoot 3: Warped. Molemmat olivat loistavia pelejä, mutta käytännössä kuitenkin saman kaavan toistoa. Pelaajille ne kuitenkin kelpasivat ja saivat vielä aikansa pelilehdiltäkin hyvän vastaanoton. Periaatteessa ne kuitenkin tarjosivat vain pari uutta kikkaa ja liudan uusia kenttiä pelattavaksi.
Crash Bandicoot: N. Sane Trilogy tarjoaa ison nostalgiapaukun kaikille PlayStationin parissa varttuneille. Paketti nitoo yhteen kaikki kolme Naughty Dogin kehittämää Crash-tasoloikkaa. Peleissä on moderni PS4-grafiikka, mutta muuten ne ovat pysyneet melkoisen uskollisina alkuperäisille esikuvilleen. Jokainen laatikko, vihollinen ja omena löytyy millilleen samasta kohdasta kuin alkuperäisissä peleissä. Uusi grafiikkakin on hyvin Crash-tyylistä, ja vanhana sarjan fanina kelpuutan uuden ulkoasun avosylin. On mahtavaa päästä vaipumaan omiin lapsuusajan muistoihin ja samalla tarjota omille lapsille palanen vanhaa hyvää aikaa.
Ensimmäinen Crash Bandicoot tuntuu nykypäivänä melko riisutulta. Kaipaan yllättävän paljon liukumista ja mahaplätsiä, mutta Crash kykenee vain hyppäämään ja pyörimään. Rakenteeltaan peli on kuitenkin samaa tavaraa kuin jatko-osansa. Valtaosa ajasta kenttiä juostaan joko suoraan eteenpäin tai sivuttain klassiseen 2D-tyyliin. Joskus Crash juoksee kameraa kohti ja koettaa paeta takaa kohti pyörivää kivenjärkälettä ja joskus ratsastaa hirveää kyytiä kipittävällä villisialla väistellen kuiluja, piikkejä ja muita uhkia. Samat ideat kierrätetään häpeilemättä myös jatko-osissa.
Crash Bandicoot 2 on suosikkipelini trilogiasta. Siinä Crash pystyy liukumaan selällään, mikä toimii hyökkäyksenä, mutta sen avulla voi myös tehdä pidempiä loikkia. Mahaplätsin avulla Crash kykenee rikkomaan isompia laatikkokasoja kerralla. Kenttäsuunnittelultaan Crash 2 on myös sarjan paras. Lopun avaruuskentät, joissa lennellään rakettirepulla, olivat jo ehkä liikaa, mutta Crash 2:ssa ei vielä liikoja revitelty, vaan tarjottiin hyvä ja rehti kattaus tasoloikkaa.
”Crash Bandicoot: N. Sane Trilogy tarjoaa ison nostalgiapaukun kaikille PlayStationin parissa varttuneille.”
Crash Bandicoot 3: Warped on myös loistava peli, mutta vedenalaiset kentät, yllättävän kinkkiset mopokilpa-ajelut, tuplahypyt ja muut kikkailut menivät minun makuuni jo ehkä liian pitkälle. Toki iso osa pelistä on edelleen puhdasta Crashiä, joten suurempaa syytä napinaan ei ole. Tämä on periaatteessa kaikkein monipuolisin Crash-peli, mutta silti se rupesi jo näyttämään merkkejä uusien ideoiden puutteesta.
Tavallaan tämä trilogia osoittaa hienosti sen, että on hyvä asia, ettei yhtä tiimiä sidota liian tiukasti useiksi vuosiksi yhteen ja samaan pelisarjaan. Crash Bandicootin ideat oli aika lailla nähty kolmanteen osaan mennessä, jonka jälkeen Naughty Dog suuntasikin uusien haasteiden pariin ja nousi lopulta legendaariseksi pelitaloksi, joka on kehittänyt aikamme parhaita pelejä, kuten Uncharted-sarjan ja Last of Usin.
N. Sane Trilogy sisältää siis kolme loistavaa ja legendaarista peliä, jotka näyttävät nykypäiväisiltä, mutta ovat kuitenkin uskollisia esikuvilleen. Vaikuttaa siis erittäin pätevältä paketilta.
Parin illan pelaamisen jälkeen huomasin kuitenkin kuolevani – ja usein. Latasin alkuperäiset Crashit koneeseen, sillä enhän minä niissä näin huono ollut, enhän? En, vaan alkuperäisissä loikin Crashillä millin tarkasti, kääntelin kovassakin vauhdissa pelihahmoni taitavasti kuilujen ohi ja hyppäsin vuorenvarmasti aina kuilun yli. Joku ei ole siis ihan ennallaan.
N. Sane Trilogyn ohjattavuus on hieman alkuperäistä raskaampi. Mistä se sitten johtuukin, pelin fysiikka on jonkin verran muuttunut. Hypyt jäävät välillä lyhyiksi, kun Crash ei olekaan täydessä juoksuvauhdissa niin nopeasti kuin olettaisi. Tähän tottuu, mutta jos olet pelannut Crashejä hirmuisia määriä, muutoksia on hyvin vaikea sulattaa. Kuolemat eivät tunnu omilta mokilta, vaan pelin virheiltä, mikä aiheuttaa suurta turhautumista.
Erityisesti tämä näkyy kentissä, joissa Crash tai Coco ratsastaa jääkarhulla, tiikerillä tai millä tahansa elukalla kamalaa vauhtia. Ohjaus on tahmainen ja hankala. Tämä on ikävä kolhu muuten äärimmäisen upeasti tehdylle remasteroinnille.
Pelissä on myös yllättävän pitkät latausajat, ja niitä on usein. Se on sinänsä vain kauneusvirhe, mutta latausajat rupeavat käymään luonnolle yllättävän paljon, erityisesti kun kuolema pelissä on korjannut useamman kerran putkeen.
Siitä tullaankin seuraavaan huolenaiheeseeni. 1990-luvulla nuoret olivat tottuneet siihen, että kuoleman korjatessa saattoi joutua pelaamaan koko kentän alusta. N. Sane Trilogyn sisältämät Crashit ovat kenttiensä puolesta tismalleen samat kuin tuolloin, mikä tarkoittaa sitä, että myös tallennuspisteet ovat melko harvassa. Vaikka Crash ei tällä osa-alueella olekaan sadistisin mahdollinen peli, ohjauksen tuomat ongelmat aiheuttavat sen, että muutamia pelin kohtia pitää pelata uudelleen ja uudelleen niin monta kertaa, että elämät hupenevat. Tämä ei onneksi tarkoita koko pelin alkamista uudelleen, mutta kentän alkuun siinä joutuu. Tässä vaiheessa jos kaltaiseni vanha ykäkin hermostuu ja sulkee konsolin, voi vain kuvitella, miten nopeasti Megis-pärinöissään pelaava jonne nappaa älypuhelimen kouraan, eikä enää palaa Crash Bandicootin pariin.