Väkivaltaa ja toimintaa tehtiin 1980-luvulla niin hävyttömän iskevästi, ettei kasarista nähtävästi panna koskaan paremmaksi. Vaikka Crytek kasaa uusimpaan peliinsä kaikki nykykoneiden rajoissa olevat tekniset temput, pelin parhaat puolet voi tiivistää näin: Robocop ottaa Rambon jousen ja tappelee Predatorin tyylillä New Yorkin raunioissa.
Prophet, kuollut ja taas henkiin herännyt pelastaja, on nyt maailman viimeinen sotilas, jolla on käytössään supervoimainen nanopuku. Kukapa muu pelastaisi maailman, kun paha Cell-järjestö nyhtää kansalta kohtuuttoman suuria sähkölaskuja ja jo kukistetut lonkeroiset ceph-muukalaiset innostuvat taas tuhoamaan ihmiskuntaa. Maailman vihaisin kalju apupoika Psycho purkaa ääni väristen ohessa traumojaan, ja Prophet itse kuulostaa hämmästyttävän paljon Robocopilta ihmisyyden kuristuessa nanomuskelien puristuksessa.
Richard Morgan, eräs viime vuosikymmenen merkittävimmistä scifikirjailijoista, palkattiin käsikirjoittamaan Crysis 2:n tarina. Tulos ei ollut todellakaan romaanien tasoa, eikä häntä nähty enää kolmosessa. Crysis 3:n jälkeen olen valmis antamaan anteeksi Morganille, sillä ehkei pelisarjan maailmassa vain ole mitään järkeä. Kolmososassa juonenpätkiä kokoon parsiva ja kliseitä pursuava käsis on scifiräiskintöjenkin mittapuulla nolostuttava ja kliseinen.
Höpinät voi onneksi unohtaa keskittymällä teurastukseen. Prophetilla on joka tilanteessa tarpeeksi tilaa hyökätä useammasta suunnasta tai välttää viholliset kokonaan. Nanopuvun sensorit auttavat pitämään vihollisryhmien asemat selvillä, ja se onkin tarpeen, sillä niitä ei muuten tahdo erottaa viidakoksi umpeen kasvaneiden raunioiden seasta.
Se paljon puhuttu jousi on pelin yksittäinen viihdyttävä palanen, jonka vaihtuvien nuolenkärkien avulla onnistuvat niin salamurhat kuin suurempien vihollisten räjäytyksetkin. Muu aseistus ei erotu joukosta, ennen kuin lyhyen yksinpelin puolessavälissä käsiin aletaan antaa yhä useammin kipakoita Ceph-mörssäreitä.
Crysis 3 on kauttaaltaan varman toimivaa ammuskelua, ei enempää eikä vähempää. Karu totuus on nimittäin, ettei pelissä ole ensimmäisen Crysiksen vapautta tai kakkososan erityisen muistettavia toimintapätkiä. Supersotilaana telmiminen on kieltämättä edelleen hieno voimafantasia, mutta hiekkalaatikko on sen verran pieni, että leikit on pian leikitty. Koneiden, miinojen ja tykkien jatkuvaa kaukohakkerointia lukuun ottamatta parhaat temput olivat jo kakkosessa.
Mihinkään ei päästä myöskään siitä, että Crysis 3 on niitä pelejä, joissa grafiikka on isäntä eikä renki, ja siksi se on myös auttamatta ikääntyvän konsolipolven uhri. Testaamassani PS3-versiossa tekniikka ei vain riitä kantamaan kokemusta. Yksityiskohtien määrä on ehkä hämmästyttävä, mutta samalla yleisvaikutelma ja tekstuurit ovat masentavan sumeita.
Konsolien nykyräiskinnöiltä odotetaan joko sulavaa 60 ruutua sekunnissa tai paremman puutteessa edes 30 ruudun tahtia, mutta pahimmillaan Crysis 3 näyttäisi pykivän pikemminkin 15:n tai 20:n tienoilla. Vaikka eteen siis avautuu usein postikorttimaisia näkyjä, joiden edessä olisi selvästi määrä haukkoa henkeä, vaikutelma jää odotettua laimeammaksi. PS3:n Crysis 3 hoippuroi männävuoden tekniikkademon charmilla, ja kuuleman mukaan pc-version ulkoasu onkin aivan toista luokkaa.
Crysis oli pc:n tekniikan ylistystä, mutta kakkonen tehtiin konsolien ehdoilla. Ehkä on vain reilua, että heiluri heilahtaa nyt takaisin. Enemmän voivat saada irti myös (sinänsä pätevien) moninpelitilojen ystävät, mutta minulle Crysis on aina ollut yksinäisen miehen matka elämää suurempien näkyjen äärelle.