Lama-aikaa kauneimmillaan
Cuphead on heittämällä tyylikkäimpiä pelejä, joita olen koskaan pelannut. 1930-luvun animaatioista innoituksensa saanut seikkailu ei ainoastaan muistuta lähes sadan vuoden takaista piirrettyä, vaan sen äänimaailma, persoonallisuus ja niistä rakentuva tunnelma ovat hämmästyttävän tyydyttävästi kohdillaan. Peli herätti syystä monien huomion, kun se paljastettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2014. Nyt julkaisun jälkeen Studio MDHR on osoittanut, että varsinkin esteettisesti se on saattanut haastavan projektinsa kunnialla loppuun asti.
Kenties suurin ylpeyden aihe Cupheadin kehittäjille on kuitenkin se, että kaiken visuaalisen loisteen alla piilee oikeasti myös viihdyttävä videopeli. Helposti tällaisen hankkeen tapauksessa pelattavuus ja muut pelilliset arvot joutuvat kärsimään, mutta Cupheadissa eri osa-alueet on luotu nimenomaan tukemaan toisiaan.
Periaatteessa Cuphead on luonnehdittavissa tasoloikkapeliksi. Rakenteeltaan se on silti kaukana perinteisistä Super Marioista, sillä tavanomaisia paikasta A paikkaan B kulkevia kenttiä pelissä on täsmälleen kourallinen. Ne ovat vieläpä selvästi Cupheadin tylsintä ja epätasaisinta antia. Niistä on nähtävissä, että vielä jokunen vuosi sitten tavanomaisia kenttiä ei pelistä pitänyt löytyä ollenkaan.
”Cuphead on hieno taidonnäyte siinä, miten tyyli ja laatu voivat kulkea kauniisti käsi kädessä. Se ei ole toki täydellinen, mutta varsinkin suoritushaluisia pelaajia se puhuttelee varmasti.”
Tärkeimmän osan Cupheadista muodostavat sen pomotaistelut. Näyttävän tyylin ansiosta niistä jokainen tuntuu aina merkittävältä koitokselta. Välillä taistelun keskellä on helppo unohtaa, että välinäytöksen sijaan ruudulla pyörii nimenomaan pelitapahtumia. Pomot vaihtavat jokaisen taisteluvaiheen jälkeen usein myös muotoaan tavoilla, jotka kaikessa yllättävyydessään tekevät taisteluista palkitsevia jo sellaisenaan.
Taiteen palkitsevaa luonnetta tarvitaan, sillä haasteeltaan Cuphead muistuttaa monia retrotoimintapelejä. Kentissä ja pomotaisteluissa ei tunneta tarkastuspisteitä vaan mokista rokotetaan kovaa ja nopeasti. Pelin taisteluista uupuvat esimerkiksi Dark Souls -peleissä nähdyt nyanssit, joten käytännössä kaikki haasteet on suunniteltu voitettavaksi yrityksen ja erehdyksen kautta.
Cupheadin pelaaminen on hyvin suorituspohjaista. Tämän johdosta onnistumiset tuntuvat aina erityisen juhlavilta, mutta yhtälailla pelattavuuden vähäiset rosoisuudet nousevat samalla helpommin esiin. Esimerkiksi vihollisten iskujen torjuminen tuntuu kaikessa satunnaisuudessaan puolikypsäksi jääneeltä idealta. Noin puolet peliajasta keskittymistäni häiritsi myös eriskummallinen ja todella hienovarainen epätarkkuus, joka tuntui lymyävän monien pelin toimintojen takana. Vähänkin leppoisammassa pelissä en olisi välttämättä edes huomannut asiaa.
Cuphead on hieno taidonnäyte siinä, miten tyyli ja laatu voivat kulkea kauniisti käsi kädessä. Se ei ole toki täydellinen, mutta varsinkin suoritushaluisia pelaajia se puhuttelee varmasti. Upean audiovisuaalisen toteutuksen ansiosta retrotoimintaa hieman kammoksuvatkin voivat ehdottomasti nauttia pelistä, sillä vähäiselläkin edistymisellä pääsee näkemään aina jotakin persoonallista.