Curious Expedition 2 -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden maaliskuun 2021 numerossa 220. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Tintit sumujen saarilla
Tutkimusmatkailun palo kytee eurooppalaisissa. Tunnetuimpia löytöretkeläisiä ovat Vasco da Gama, Fernão de Magalhães, Marco Polo, James Cook, sir Francis Drake ja sir Richard Francis Burton, mutta jälkiviisaudella voi kehottaa pohtimaan myös ihmisiä, jotka asuivat suurten tutkimusmatkailijoiden määränpäissä. Heille ”löydetyksi tuleminen” ei välttämättä ollut mitään herkkua pitkällä tähtäimellä. Näkökulmien muuttumisen voi helposti todeta lukemalla pahamaineisen Tintti Afrikassa -sarjakuvan, jossa töyhtötukkainen toimittaja vie sivistystä Kongoon. Vuonna 1931 kirjoitettu albumi on parhaimmillaan järkyttävän naiivi ja pahimmillaan – no, lue itse.
En ottanut Tinttiä esille sattumalta, sillä juuri eurooppalaisen sarjakuvan henki on innoittajana Curious Expedition 2 -pelissä, jossa etsitään seikkailutarinoiden kaihoa väistellen niiden ideologisia ongelmia. Sarjakuvamainen grafiikka on korvannut ykkösosan pikselityylin, mutta pohja on tuttu sitä pelanneille. Kyseessä on yksinpelattava lautapelimäinen roguelite, jossa raunioissa romppaavien sankarien henki on höllässä tautien, villieläinten ja yliluonnollisten vaarojen keskellä.
Lähtöpiste on vuoden 1886 maailmannäyttely Pariisissa. Mereltä on löytynyt outo saaristo, jonka saaret ilmestyvät ja katoavat purppuraisen sumun keskellä, ja se innostaa tutkimusmatkailijat uhkarohkeille retkille. Mikä muinaismysteeri on oudon ilmiön takana? Jokainen vuosi huipentuu satunnaisseikkailujen jälkeen kampanjaa edistävään tarinatehtävään, ja tässä tarinavetoisessa roguelitessa pääjuonta lukuun ottamatta lähes kaikki on satunnaisgeneraattorin tuotetta. Vaikeustasoa ja kuoleman seurauksia voi säätää haastavasta aina täysin mahdottomaan. Kuoleman koittaessa kauppoihin avatut esineet ja apuvälineet jäävät auki, joten koskaan ei tarvitse aloittaa aivan nollasta.
Ryhmään värvätään hoitajien, kokkien tai itäisen salatieteen mestarien kaltaisia osaajia, jotka avustavat tutkimisessa ja taistelussa. Tärkein mekaniikka on mielenterveys. Jokainen liike ”laudalla” maksaa järkipisteitä maastosta riippuen, ja sitä voi täydentää vain lepopaikoissa tai vääjäämättä loppuvilla eväillä. Osa parannuskeinoista, kuten kokaiini, viski ja psykoaktiiviset rupikonnat, näyttävät todellisen hintansa pitkällä tähtäimellä. Koko ajan on kiire, mutta liikkeet on syytä suunnitella tarkkaan, mikä antaa retkille sopivan painostavan tunnelman. Samalla pitäisi selvitä noppavetoisesta ja riittävän pätevästä taistelusta sekä tautien kaltaisista satunnaisongelmista.
Pelin taide on upeaa, ja se tavoittaa muutenkin seikkailutarinoiden tenhon, kun vastaan tulee myyrämiehiä ja muumion kirouksia. Eräällä pelikerralla kasvatin ratsukseni höyhenpeitteisen velociraptorin, joka kuoli hyeenan repimään haavaan ja jätti sydämeeni sauruksen mentävän aukon. Samalla tavalla tarinaa loi minut kahteen otteeseen pettänyt lähetyssaarnaaja, joka tuli kolmannen kerran vastaan vihaisten alkuasukkaiden vankina. Moinen troglodyytti ja bassibasuukki sai jäädä viidakkoon mädäntymään.Jos pelimekaniikka ei alkaisi toistaa itseään yhden kampanjan jälkeen, tässä olisi suuremmankin hitin aineksia, mutta tällaisenakin peli on trendikkään tutkimusmatkailugenren kärkipäätä.
Curious Expedition 2 väistää taitavasti kolonialismin varjopuolet, joita se ei valkopese muttei myöskään unohda. Pelaaja voi olla diplomaattinen hyväntekijä tai täysi sikailija, ja se on silkkaa pelimekaniikkaa. Jos päätät viedä kalleudet temppeleistä ja syöksyhampaat norsuilta, varmistat samalla, että luonto kostaa ja ystävät muuttuvat vihollisiksi. Omilla teoilla on seurauksia jopa suurille tutkimusmatkailijoille.