Väärät demonit väärässä paikassa
Olen kovin perso tyylikkäille japanilaisille toimintapeleille, joten kun Daemon X Machina paljastettiin ensimmäisen kerran, porautui se automaattisesti mieleeni. Taivaita halkovat mechat taistelemassa jättimäisiä sotakoneita vastaan miekoin ja ohjuksin ovat aina houkutteleva ainesosa videopeliin. Daemon X Machinan tapauksessa vahvoilla värivalinnoilla korostettu postapokalyptinen maailma, rokkaava ääniraita ja Nintendon antama julkaisutuki olivat vielä omiaan varmistamaan, että pelin saapumista kauppoihin täytyi pitää tarkemmin silmällä.
Jos Daemon X Machinassa onkin jokin asia kohdallaan, se on tyyli. Peli saa taidesuunnallaan paljon irti teknisesti vaatimattomasta ulkoasusta, ja siinä piisaa aina käyttöliittymiä myöten persoonallisia visuaalisia ratkaisuja. Daemon X Machina tekee muutenkin vahvimman vaikutuksen kauempaa katsottuna, sillä sen ideat omasta muokattavasta mechasta ja mahdollisuudesta hypätä taistelukentälle myös pelkkää heiveröisempää ihmispilottia ohjaten ovat kaikki hyviä ja lupaavia.
Nopeasti pelaamisen aloittamisen jälkeen Daemon X Machina jättää silti nopeasti kylmäksi. Pelin suurimmaksi kompastuskiveksi osoittautuu sen tuntuma, sillä pelatessa ei välity koskaan tunnetta siitä, että käsissä olisi ketterästi yhteenotosta toiseen syöksyvä fantastinen sotakone tai edes jonkinlainen raskas mörssäri. Pelin mechat voisivat yhtä hyvin olla ilmapallon ja pöytätuulettimen varassa lentäviä pahvilaatikkoja, sillä hallussa tuntuu olevan lähinnä ilmaa.
Erityisen huomattavan rasitteen tästä tekee pelin toiminnan tyyli. Räiskiminen hoituu pitkälti automatisoidusti, sillä kunhan viholliset ovat ruudulla sopivalla etäisyydellä, peli hoitaa tähtäämisen itsenäisesti ja jättää pelaajalle vastuun liipaisimen painamisesta. Idea on siitä hauska, että se antaa enemmän painoarvoa liikkumiselle, mutta koska juuri kyseinen osa-alue sattuu olemaan pelin munattomimpia, se tekee taistelemisesta kokonaisuudestaan todella puuduttavaa.
Pelillä on myös toistuvia ongelmia oman kokonsa käsittelyssä. Useat tehtävät ovat läpäistävissä vain muutamissa minuuteissa, mikä ei sinänsä olisi ongelma varsinkaan käsikonsolilla, mutta puheliaiden välipätkien takia pelaaminen tuntuu nyt häiritsevän takkuilevalta. Monet kentät jäävät myös fyysisesti liian pieniksi, sillä tekoälyviholliset hyppivät rasittavan säännöllisesti hakemaan vauhtia tehtäväalueiden ulkopuolelta.
Paljon hienoja asioita sisältäväksi peliksi Daemon X Machina on harmittavan tylsä robottirämistely. Ideatasolla sillä olisi kyllä rahkeet mitä mainioimmaksi käsikonsolipeliksi, mutta tyyliä lukuun ottamatta sen kaikki tärkeimmät osa-alueet jäävät harmittavalla tavalla puolitiehen.