Modit ovat pc-pelaamisen puolella tuttu ilmiö. Harrastelijakoodarien porukka ottaa jonkun suositun pelin ja kehittää siihen omia lisukkeitaan. Se voi jotain pientä kuten hymiöitä ampuva ase, tai sitten he duunaavat samaan syssyyn koko pelin uusiksi. Monet pc-pelaamisen legendaarisimmista nimistä ovat saaneet alkunsa modeina, eikä ihme. Pienillä, intohimoisilla harrastajaporukoilla kun on mahdollisuus kokeilla usein sellaisia ideoita, jotka eivät ikinä menisi läpi suuremmissa pelistudioissa.
Asia on Damnationin kannalta relevantti parillakin tavalla. Ensinnäkin, se sai alkunsa suositun Unreal-pelin modina. Lisäksi se on täynnä erilaisia ideoita, jotka eivät olisi ikinä menneet läpi suuremmissa pelitaloissa, ja tällä kertaa siihen olisi ollut hyvä syy.
Jotain jokaiselle
Damnationin suurin ongelma on, että se ei osaa päättää, mitä se haluaisi olla. Monen muun aloittelevan pelinkehittäjän tavoin Damnation-tiimi on lähestynyt peliään niin kutsutun patoteorian kautta: kun tilaisuus tehdä peli tulee ja pato murtuu, ulos pursuavat kaikki mahdolliset varastossa olleet ideat, vaikka usein olisi ollut fiksumpaa valita vain pari projektiin sopivaa juttua ja jättää muut myöhempää käyttöä varten.
Niinpä Damnation on sitten länkkäri, joka nappailee vaikutteita Steampunk-kirjallisuudesta, uskonnoista ja pohjoisamerikkalaisesta kansanperinteestä. Se yhdistelee pelattavuudessaan 3rd person räiskintää, Tomb Raider tyyppistä kiipeilyä, prätkähuristelua ja ties mitä muita puolikypsiä ideoita.
Juonessa mystisen taustan omaava pistoolisankari taistelee pahaa yhtiötä vastaan yhdessä shamaanikaverinsa, viisaan professorin ja viha/rakkaussuhteessa elävän kapinallisparin kanssa. Ei, peli ei naureskele pilke silmäkulmassa lajityypin hölmöyksille, vaan tarjoaa eeppisen paatoksensa sen näköisenä, kuin aamupalaksi olisi syöty reilu annos jugurttia.
Kaikkien näiden ideoiden onnistunut yhteensovittaminen ja loppuun hiominen olisi vaatinut todellisen pelisuunnittelun mestarin, mutta nyt käytössä oli vain pino innokkaita amatöörejä. Tulos on pyörryttävä sekamelska, jossa ideat seuraavat toisiaan konekiväärin nopeudella, mutta mitään ei ole viimeistelty, hiottu valmiiksi tai edes mietitty loppuun.
Näin jokaisen kulman takana odottaa uusi yllätys, mutta samalla myös pettymys. Pelin selkärankana toimiva 3rd person räiskintä on täysin torsoa, sillä kontrollit tökkivät, aseet ovat masentavan tehottomia ja viholliset naurettavan kestäviä ja tarkkoja taistelijoita. Tomb Raider kiipeily olisi hauskempaa, mutta ei vihollistulituksen keskellä huonon kameran kanssa painiessa. Ajo-osuuksista en halua edes puhua, sillä ne oli toteutettu paremmin jo 15 vuotta vanhoissa kolikkopeleissä.
Damnationista löytyy myös moninpeli, mutta traagisesti siitä ei ole iloa kenellekään. En nimittäin kertaakaan nähnyt kenenkään muun etsivän peliseuraa. Eipä silti, suljetuissa ympyröissä peliä testanneet valittavat, että moninpeli kärsii bugeista ja huonosta tasapainotuksesta, joten tältäkään osa-alueelta ei helpotusta ole tiedossa.
Ei mitään kenellekään
Haluaisin sanoa, että Damnation on harmillinen hukattu tilaisuus, mitä se tavallaan onkin. Tuskin sama tiimi saa toista kertaa näin hyvää tilaisuutta tehdä peliään, sillä veikkaan, että Damnationin tuotot jäävät näin pelirikkaan kesän aikana olemattomiksi.
Peliä voisikin pikemminkin ajatella varoittavana esimerkkinä: joskus vähempi toimii paremmin kuin kaikkien kaapissa olevien mausteiden kippaaminen pataan. Toki sekasotkussa on tarjolla jotain jokaiselle, mutta niin kamalana sekasotkuna, ettei siihen koske hullukaan. Kiertäkää kaukaa.