Dante’s Inferno / Arvostelut / pelaaja.fi

Dante’s Inferno

4.02.2010 // Kirjoittanut: Miika Huttunen
41

1300-luvun vaihteessa eläneen italialaisen runoilijan ja kirjailijan Dante Alighierin runoelman Jumalainen näytelmä ensimmäiseen osaan pohjautuva Dante’s Inferno ei tyydy lainaamaan vain tältä kirjallisuuden klassikolta. Peli on niin monella tavalla suora klooni God of War -peleistä, että sen päähahmon voisi vaihtaa Kratokseksi ja nimen God of War: Infernoksi, eikä kukaan huomaisi mitään. Tämä on samalla kuitenkin myös kehu, sillä Dante’s Inferno on laadullisesti hyvin lähellä peliesikuvaansa. Kirjallisen lähteen suhteen otetaankin sitten jo vähän enemmän vapauksia.

Runoilijasta ristiritariksi

Danten alkuperäinen runoelma on erittäin monitulkintainen ja vertauskuvallinen kertomus kirjailijan matkasta läpi Helvetin Kiirastuleen ja sieltä Paratiisiin. Matkallaan Helvetissä hän kohtaa omien syntiensä lisäksi myös kuuluisia kadotettuja sieluja historiasta ja oman aikansa nykyhetkestä. Toimintapelin lähtökohdaksi tarinasta kuitenkin puuttuu, no, toimintaa. Siksi tekijät ovatkin muokanneet tarinaa hieman pelimäisempään suuntaan.

Pelin Dante on tekojensa riivaama ristiritari, joka kuolettavasti haavoittuneena kuulee Viikatemieheltä, että hänen sielunsa joutuu ritarien teot siunanneen piispan lupauksista huolimatta ikuiseen kadotukseen. Suostumatta alistumaan kohtaloonsa Dante päihittää Kuoleman, ompelee syntinsä lihaansa kankaisen ristin muodossa ja suuntaa kohti kotiaan, jossa odottaa hänen elämänsä ainoa valopilkku ja pelastus, kihlattu Beatrice. Vastassa on kuitenkin ikävä yllätys: isä ja Beatrice on murhattu ja Beatricen sielu on itsensä Saatanan eli Luciferin hallussa. Dantelle jää jäljelle vain taistelu läpi Helvetin pelastamaan Beatricen sielu – ja ehkäpä myös hänen omansa.

Kirjassa Danten oppaana Helvetissä toimi kuuluisa roomalainen runoilija Vergilius, joka auttaa myös pelin Dantea. Varsinaisina matkan vauhdittajina toimivat pelissä Beatricen pyhä risti sekä Kuoleman viikate, joilla Dante pieksee Helvetin riivaajia ja demoneita.

Rankaisua ja synninpäästöjä

Taistelu perustuu Kuoleman muotoaan muuttavalla viikatteella tehtäviin lähitaistelukomboihin ristin ampuessa pyhää energiaa kauemmas. Näitä hyökkäyksiä tehostetaan erikoisliikkeillä ja taikuudella, joita oppii lisää toimintapeliksi yllättävän monipuolisen kokemusjärjestelmän kautta. Dante kerää tapetuista ja pelastetuista uhreista sieluenergiaa, joilla voi ostaa uusia liikkeitä ja kykyjä, jotka on jaettu pyhään ja epäpyhään luokkaan. Jälkimmäinen tehostaa Danten viikatehyökkäyksiä ja ensimmäinen ristin kaukohyökkäyksiä. Luokat itsessään on vielä jaettu eri kokemustasoihin, joita noustaan joko rankaisemalla tai pelastamalla vihollisia lopetusliikkeillä sekä antamalla eteen tuleville kadotetuille sieluille joko synninpäästö tai tuomitsemalla nämä ikuiseen kärsimykseen.

Kumpikin tulee tarpeeseen, sillä vain toiseen erikoisliikeluokkaan keskittyminen ei kannata, ja niinpä pelaajan onkin tasapainoiltava pelastamisen ja rankaisemisen välillä. Toki pelaaja voi oman pelityylin mukaan painottua hieman toisen puolelle, mutta joka tapauksessa myös toisen kyvyt tulevat matkan edetessä tarpeeseen.

Taistelu on toimivaa, veristä ja vauhdikasta, perustuen pitkälti heikkojen perusvihollisten ja vahvempien erikoisvihollisten sekoituksiin, joista jälkimmäiset tarvitsevat aina omat taktiikkansa. Tärkeää on myös opetella väistelemään, torjumaan ja tekemään erilaisia vastaliikkeitä, sillä etenkin erikoisviholliset kestävät iskua todella paljon ja syövät pelaajan kuntoa ja taikavoimaa, ellei tämä ole tarkkana. Pelin kamera toimii automaattisesti ja yllättävän hyvin, eikä siitä aiheudu juuri ollenkaan harmia, lukuun ottamatta joitakin tasoloikkaa vaativia tilanteita.

Oma erikoisuutensa ovat matkan varrella löytyvät erilaiset reliikit, jotka päälle laitettuna tehostavat Danten liikkeitä tai antavat tälle jotain jatkuvaa hyötyä. Niitä voi olla päällä vain rajoitettu määrä ja keräävätpä nekin omaa kokemustaan ja kehittyvät näin tehossaan. Kaikkiaan pelin taistelu ja hahmonkehitys onkin hämmästyttävän monipuolista, ja kestää näin jopa useita läpipeluukertoja, kaikkien salaisuuksien ja reliikkien keräämisestä puhumattakaan.

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Pelin vetonaula, eli Danten runoelmassaan yksityiskohtaisesti rakentama ja kuvaama Helvetti, nousee kuitenkin sen päähenkilöksi. Jokainen Helvetin yhdeksästä piiristä on tyystin oma kokonaisuutensa ja komean yksityiskohtaisesti kuvattu. Helvetti on jaettu yhdeksään eri osaan eli piiriin, joissa jokaisessa rangaistaan tiettyyn syntiin langenneita sieluja. Matka alkaa kevyesti Helvetin esikartanosta, jota asuttavat pelkurit. Ensimmäistä piiriä eli Limboa asuttavat puolestaan kastamattomat, toista lihallisen himon uhrit ja kolmatta ahmatit. Mitä syvemmälle Helvetin syvyyksiin matka käy, sitä paatuneempia syntisiä siellä rangaistaan. Disin valtavan kadotettujen kaupungin muurien takana olevat viimeiset neljä tasoa ovatkin jo varsin painajaismaisia ympäristöjä, ja kaikki päättyy Helvetin pohjalla olevan jäisen Coctyus-järven pinnalle ja sen rannalle kahlehditun Luciferin eteen.

Jokainen piiri sisältää omat erikoisvihollisensa ja pulmansa, jotka sisältävät niin taistelua, tasoloikkaa kuin niiden yhdistelmiä. Jokaisen piirin lopussa odottaa vielä oma loppupomo, joita vastaan taistelut ovat lähes poikkeuksetta varsin eeppisiä, mutta myös pitkiä, ja saattavat venyttää pelaajan hermoja, kunnes tämä oppii taistelun vaatimat kikat. Sama pätee myös joihinkin pulmakohtiin. Välitallennuspisteitä on runsaasti eikä eteneminen tuota tuskaa, joskin niidenkin tapauksessa muutama kohta aiheuttaa hieman liian pitkältä tuntuvaa uudelleenpelaamista, jos jokin menee pieleen.

Danten matka ei niin yllättäen ole erityisen valoisia, sillä peli on hyvinkin uskollinen runoelman visiolle syntisten kärsimyspaikasta, joka perustuu vanhoilliseen katoliseen käsitykseen aiheesta. Etenkin syvemmällä Helvetissä taustaäänenä on jatkuva valitus ja vaikerrus.

Asiaa ei auta, että pelin Dante kohtaa matkalla omia syntejään, jotka pahenevat paljastus paljastukselta. Menneitä muistellaan tyylillään muusta pelistä varsin räikeästi erottuvilla animaatiopätkillä, jotka selittävät Danten ja tarinan taustoja. Lopulta pelaajalle tulee tunne, että Danten syntejä ei voi antaa anteeksi eikä Helvetistä ole pakotietä. Peli kuitenkin loppuu tavalla, joka antaa ymmärtää, että tarina synnistä ja pelastuksesta jatkuu vielä kirjan Danten tavoin kohti Kiirastulta ja toivoa – sekä tietenkin jatko-osaa.

Kaikkiaan Dante’s Inferno on paljon parempi peli kuin ennakkoon olisi voinut arvata. Sen ei voi ehkä sanoa tekevän varsinaista kunniaa kirjalliselle esikuvalleen, mutta lopputulos on pelinä eeppinen ja toimiva, väkivaltainen toimintakokemus, jonka aiheen mahtipontisuus ei edes pelinä sorru liialliseen pateettisuuteen. Kratos avasi hyvässä tai pahassa oven myyttien modernille pelitulkinnalle, ja nyt Dante seuraa lähes kirjaimellisesti samaa tietä.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:646]

Dante’s Infernon pääosassa on ristiritari Dante, jonka rakastetun Beatricen sielun varastaa Lucifer, tuo vanha vihtahousu. Siinä on käytännössä pelin draama, vaikka ajatus siitä, että Dante kohtaa Helvetin eri tasoilla omat ja perheensä synnit, on hyvä. Se kuitenkin kaatuu videopelimäisen pinnalliseen kerrontaan ja juoneen, vaikka tyyliltään ja laadultaan välivideot ovat erinomaisia. Itse asiassa selvästi parempia kuin varsinaisen pelin ulkoasu, jonka taso on vaihteleva. Jotain pelialan keskenkasvuisuudesta kertoo se, että Danten magnum opuksen pohjalta sorrutaan vain tympeään väkivaltaan vailla syvällisempää tulkintaa.

Inferno on takuuvarma paketti niille, jotka kaipaavat jatkuvaa hurmetta ja vihollisten paloittelua suurilla miekoilla ja mahtavilla taioilla. Pelattavuus toimii päällisin puolin hyvin ja tuntuu kotoisalta kaikille lajityypin kärkinimeä God of Waria pelanneille. Suurin ero on Danten omalaatuinen lopetusliike – pelaaja voi joko rangaista vihollista tai antaa tälle synninpäästön. Danten kyvyt parantuvat tekotavasta riippuen, joten idea lisää taistelun ja hahmonkehityksen monipuolisuutta.

Vaikeammalla vaikeustasolla on välttämätöntä hallita iskujen torjuminen ja vihollisten lamauttaminen, jotta ei jäisi saarrettuna alakynteen. Muutoin itse pelaaminen voi olla yhtä helvettiä. Parhainta antia ovat pomotaistelut, jotka ovat aina eeppisiä. Kukapa ei haluaisi taistella Kleopatraa vastaan?

Toiminnasta nauttiakseen joutuu kuitenkin katsomaan pinnallista tarinaa, joka pohjautuu syvälliseen klassikkoon. En voi mitään sille, että minua moinen häiritsee, vaikka pelattavuus onkin onnistunutta.

8/10

Kommentit

Käyttäjän Bilehile-pelaaja kuva
Bilehile-pelaaja

Demon perusteella aika mahtava peli.

Käyttäjän Mashmosh kuva
Mashmosh

Demon perusteella voi olla ostamisen arvone

Käyttäjän makke111 kuva
makke111

demon perusteella rumaa ja kopio gow

Käyttäjän Pilipali kuva
Pilipali

Varteenotettava God Of War lämppäri.

Käyttäjän NoeinJ kuva
NoeinJ

Rentouttavaa meininkiä. Helvetti on kaunis paikka

Käyttäjän Akutsi kuva
Akutsi

God of Waria odotellessa loistavaa viihdettä.

Käyttäjän Kuukkeli kuva
Kuukkeli

Ihan hyvä peli, mutta pelattavaa ei löydy pahemm

Käyttäjän Mystery kuva
Mystery
Käyttäjän Albedo kuva
Albedo

Hyvä peli niin kauan kuin sitä kesti.

Käyttäjän Silent Hill kuva
Silent Hill

Hieno kuvaus mestasta. Hyvä peli kaikin puolin!