Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 240. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Jigsaw Batesin motellissa
Jos pitäisi nimetä yksi ikoninen kauhuelokuva edustamaan kaikkia kauhuelokuvia, minkä pätkän nimeäisit? Frankensteinin? Draculan? Moni valitsee varmasti Psykon tai Halloweenin. Supermassive Games aloitti kauhuelokuvien simuloimisen teinikauhulla ja on kokeillut jo kummitustarinoita, noituutta ja hirviöitä. Uusimmassa Devil in Me -pelissä se kokeilee puhdasoppista slasheria Norman Batesin ja Michael Myersin hengessä, joten tätä voi pitää lakmustestinä koko sarjalle. Jos pelissä ei luonnistu kauhuleffan perimmäisin muoto, kaavassa on oltava vikaa.
Lonnit Entertainment -yhtiö on ankaralla työllä, säästämisellä ja työntekijöiden selkänahalla rikosdokkareita tuottava pikkuyhtiö, jonka iso läpimurto antaa odottaa itseään. Konkka on jo ovella, kun stressin kalvama ohjaaja ja omistaja Charlie Lonnit saa kutsun syrjäiselle saarelle. Erakko Granthem Du’Met lupaa kuvaustilaisuutta sarjamurhaaja H. H. Holmesin myyttisen murhahotellin kopiossa. Matkalla puhelimet kerätään talteen, ja hotelli on lossimatkan päässä saarella, jonka asukkaina ovat vain Du’Met ja sadetakkiin kääriytynyt talonmies. Luulisi, että hälytyskellot soisivat tyhmimmässäkin päässä.
Ensimmäinen kolmannes pelistä on Dark Pictures -antologian paras tunnelmankasvatusosuus. Ensin nähdään historiallinen intropätkä menneisyydestä, Holmesin oikeasti tapahtuneen murhaputken ajalta. Sitten Supermassive esittelee varsinaiset pelihahmot, jotka ovat aitoja tavallisuudessaan. Ryhmä kinastelee pikkuasioista, koska pinnan alla on myrkyllisen työpaikan jännitteitä ja yksi hajonnut ihmissuhde. Ohjaajalle työskentelevät koppavana pidetty juontaja, päätöksiin kykenemätön kameramies, epävarma avustaja ja ilkeästi piikittelevä valoteknikko.
Erityisen vaikutelman tekee pomo-Charlie, joka on suosikkini koko pelisarjan henkilöistä. Hän on narsistisuuden rajalla heiluva ääliö, joka on aina varma omasta erinomaisuudestaan. Samalla hän stressaa siitä, että oma tuotantoyhtiö on jatkuvasti tuhon partaalla, ja yrittää ajaa alaisensa huippusuorituksiin. Saarelle päästessä alkaa vielä vaivata tupakanhimo, mikä johtaa tyypin absurdeihin tilanteisiin. Charlie tuo peliin kipakalla brittiläisyydellään sekä karua realismia että kuivaa huumoria. Koomikko ja näyttelijä Paul Kaye on nappivalinta rooliin. Pääsankarin viittaan kiedotulle Jessie Buckleylle ja kaikille muille on annettu tylsemmät osat, jotka eivät tarjoa samanlaista revittelyn mahdollisuutta.
Kireä pikkumaisuus leijuu kaiken yllä, kun ryhmä saapuu hotelliin, jossa jännitys alkaa kiristyä välittömästi. Tämä osuus, jossa odotetaan jotain tapahtuvaksi, on sekin antologian aatelia ja hyytää aidosti. Hotelli on ensinnäkin pilkkopimeä. Usein siellä näkee eteensä vain hahmojen henkilökohtaisten valonlähteiden avulla. Yhdellä on taskulamppu, toisella sytkäri, kolmannella kameran salamavalo. Niiden valossa saa siristellä, ja tuntematon uhka kiristelee niskavilloissa koko ajan. Joka paikassa on häiritsevän näköisiä ja hydrauliikan liikuttamia mallinukkeja.
Toinen kolmasosa on silkkaa Saw’ta. Kaiken näkevä ja tietävä murhaaja vaanii hotellin syövereissä ja pakottaa uhrinsa peleihin, joissa valitaan, kenen pitää kuolla seuraavaksi. Tässä vaiheessa Devil in Me on edelleen hyvää kauhua. Siinä tehdään valintoja, jotka tuntuvat nihilistisemmiltä ja epäreilummilta kuin sarjan peleissä tavallisesti, mikä sopii teemaan. Pelaaja alkaa myös tajuta tarinan taustoja, ja hotelli alkaa tuntua entistä kiehtovammalta paikalta.
Viimeinen kolmannes on se, jossa Devil in Me lässähtää House of Ashesia heikommalle tasolle, sarjan kahden ensimmäisen pelin luokkaan. Tapahtumapaikat muuntuvat tylsemmiksi ja ankeamman näköisiksi. Uhka muuntuu salaperäisestä liian ilmiselväksi, kun esikuva vaihtuu Saw’sta turhankin ilmiselvästi Psykoon ja Halloweeniin. Perässä oleva tappaja on sinnikäs, mutta hän ei tunnu enää niin kiinnostavalta tai vaaralliselta. Kirveen kanssa heiluvat naamarityypit on nähty monesti paremmin toteutettuna.
On toki myönnettävä, että vaikka tarina menee kliseisemmäksi hetki hetkeltä, se ainakin noudattelee ihailtavan uskollisesti genren perinteitä. Kaikki kohtaukset, joiden olettaisi tapahtuvan tällaisessa tarinassa, myös tapahtuvat. Se on hyvä juttu elokuvasimulaation kannalta, mutta yllätyksellisyys katoaa.
Pelaaminen on edelleen tismalleen samaa elokuvamaista ja simppeliä touhua, jossa kävellään ympäriinsä hitaasti ja katsellaan johtolankoja. Välillä kokeillaan reaktiopelejä ja kahteen suuntaan lähteviä tarinahaarautumia. Väärä valinta tai reaktiomoka johtaa hahmon kuolemaan ja tarinan muuntumiseen. Kaikki voivat elää tai kuolla. Se toimii pelaajasta riippuen hyvin tai huonosti, mutta kaava on jo vakiintunut niin toimivaksi, ettei sitä jaksa kyseenalaistaa. Pelityyli toimii tunnetusti parhaiten, kun sitä pelaa kahdesta viiteen pelaajaa samalla sohvalla kuin yhdessä katsottavaa kauhuleffaa.
Ennen julkaisua tekijät pitivät kovasti ääntä Devil in Men suuremmasta pelimäisyydestä ja pulmaluonteesta. Se osoittautuu liioitteluksi. Pulmat ovat pelkästään hyvin simppeleitä nelinumeroisten koodien arvailuja, joissa jumiutuminen tökkää etenemisen kuin seinään. Välillä kiipeillään ja työnnetään kiipeilyssä auttavia laatikoita. Selkeää on, että pulmaosastolla on ollut mallina The Last of Us -sarja, jossa sama puuha on vähiten kiinnostavaa sisältöä. Jopa kiipeilyanimaatio, jossa yksi hahmo auttaa toista ponnistamaan kallion päälle, on revitty suoraan Pleikkari-hiteistä.
Teknisellä puolella meno on epätasaista. Peli näyttää parhaimmillaan todella hyvältä nätin valaistuksen ansiosta, mutta monet myöhemmistä maisemista ovat ilmeeltään rumia ja latteita. Apuvälineiden ja valaistuksen käyttökin on kömpelöä. Jos hahmo käy interaktioon tutkittavan esineen kanssa, hän laittaa automaattisesti valonlähteen takaisin taskuun. Sinäpä sitten toljotellaan johtolankaa pimeässä, mikä tuntuu todella pöljältä ratkaisulta. Bugeja oli jonkin verran, mutta ne olivat lähes aina keveitä tapauksia tai kauneusvirheitä, kuten väärin kaikuvia ääniä. Mukaan on jäänyt myös pari outoa juonimokaa, joita ei voi selittää millään logiikalla.
Devil in Me ei nappaa parhaan Dark Pictures -pelin palkintoa House of Ashesilta yksinkertaisesti siksi, että se on liian epätasainen. Parhaina hetkinään se on loistavaa kauhua, ja nautin tarinasta kokonaisuutena, mutta tylsemmät osuudet syövät jännityksen täysin ennen loppua. Peli kokeilee kuitenkin rohkeasti uutta, ja tuntuu siltä, että sarja on tasaisesti matkalla parempaan päin. Tämän pelin ongelmat vaikuttavat enemmän hiomattomuudelta ja ankaran tuotantoaikataulun ongelmilta kuin suunnittelutason mokilta. On nimittäin aika älytöntä, että vuodesta 2019 lähtien on ilmestynyt jo neljä synkkää pelielokuvaa. Toivon, että niitä nähdään vielä monta.
7/10
Kommentit
Peli ei napannut, eikä mikään muu ole päihittänyt Until Dawnia.