Kuolemattoman viimeinen matka
Unohdetaan taas ilmeisin eli vaikeus ja jatkuva kuoleminen. Tämä on tekijöidensä mukaan viimeinen Dark Souls. Katsotaan sitä siis tarkemmin ”prepare to die” -mainoslauseiden ohi. Mistä on nämä Soulsit tehty? Mitä kertoisin pelaajalle, jolta on vaikeudella pelottelun takia jäänyt väliin yksi 2000-luvun tärkeimmistä pelisarjoista?
Kuvittele lohduton maisema. On vääntyneitä puita, joiden kaarnasta tuijottaa painajaisten irvinaamoja. On raunioita, joiden ääriviivoista voi kuvitella tuhansia vuosia sitten kaatuneita palatseja. Siellä kävelee yksinäinen vaeltaja, jonka repaleinen viitta hulmuaa. Myrkky kuplii ojissa, rotkot odottavat nälkäisinä harha-askelta, ja korkeilla kallioilla tähtäilee sala-ampujia. Joka varjossa odottaa ruosteinen miekka tai anatomian säännöistä piittaamaton kieroutuma, mutta siellä vaeltaja vain kulkee, pysäyttämättä ja lannistumatta.
Souls-peleistä höyrytään, koske ne ovat 2000-luvun parhaita toimintaroolipelejä. Ne tekevät pimeästä fantasiasta pelitaidetta, ja niissä on taistelua, joka saa Witcherien ja Dragon Age -pelien mätöt näyttämään amatöörihölmöilyltä. Sarjan vaikeudesta on tehty jopa pelottava este, vaikka lopulta ei vaadita salamannopeita CS-refleksejä vaan pelkkää kärsivällisyyttä ja virheistä oppimista.
Souls on ollut samalla tavalla opettelua myös tekijöilleen. Sitä kokeiltiin muinoin King’s Field -nimellä, se ponnahti nykypelaajien tietoisuuteen Demon’s Soulsissa PS3:lla, ja se löi lopullisesti läpi Dark Soulsissa. Jatko-osa Dark Souls II ja PS4:n Bloodborne veivät kaavaa eri suuntiin, uusina kokeiluina. Siksi ei yllätä, että Dark Souls III ei tunnu lopulta jatko-osalta. Se on ennemminkin hiottu kokoelma tai tiivistelmä kaikista niistä ideoista, joita FromSoftwaren toimintaroolipeleissä on aiemmin nähty. Tämä yhdistely näkyy kaikissa pelin osa-alueissa.
Lähdetään vaikkapa pelimaailmasta. Päähenkilö herää haudastaan Lothricin valtakunnasta, joka on tietenkin kasattu aiempien pelien eli Lordranin ja Drangleicin valtakuntien raunioille. Kaikki paikat vaikuttavat oudon tutuilta, mutta ne on tehty hiukkasen aiempaa tyylikkäämmin ja hiotummin. On synkkää katedraalia, legendaarista jumalten kaupunkia, demonien laavajärviä, rullaavien Pinwheel-luurankojen täyttämää hautaa ja kaikkia muitakin paikkoja, joita voi olettaa näkevänsä Souls-peleissä. On jopa myrkyllinen suo, jossa ruudunpäivitys on nykivämpi kuin pelin muilla alueilla. Ja silti peli yllättää lähes jokaisessa näistä paikoista. Samalla mukaan ovat ujuttautuneet sarjaan oikeastaan kuulumattoman Demon’s Soulsin vaikutteet, ja veteraanit päästävät ”ahaa”-huokauksen nähdessään uuden mallin legendaarisesta Latrian tornista.
Siinä missä ulkoiset seikat ovat täynnä tuttua, karttojen suunnittelu on uutta. Ensimmäinen Souls oli huikaiseva labyrintti, jossa paikat yhdistyivät toisiinsa lukemattomilla oiko- ja salareiteillä. Kakkososa levisi rönsyileväksi polkujen puskaksi Bloodbornen mennessä toiseen suuntaan. Kolmas Souls on kokonaistasolla näitä kaikkiakin suoraviivaisempi. Kaikkea yhdistää Demon’s Soulsin tapainen keskusmaailma, Firelink Shrine. Sieltä lähdetään yllättävän lineaariseen seikkailuun, jossa on oikeastaan vain pari suurempaa haaraa. Näiden kahden polun sisällä on kuitenkin minilabyrinttien verkosto. Yksittäiset kentät ovat täynnä salaisuuksia, salareittejä, kätkettyjä aseita ja jopa reittejä täysin valinnaisiin alueisiin. Joidenkin löytäminen on todella vaikeaa.
Taistelussakin sotivat vanhat ja uudet vaikutteet. Riviviholliset ovat saaneet vauhtia Bloodbornesta. Vähäisinkin zombi juoksee niskaan raivosta kiljuen entisen laahautumisen sijaan. Souls III:ssa suojautuva pelaaminen on silti toimiva vaihtoehto toisin kuin kilvet täysin hylänneessä Bloodbornessa. Tarjolla on enemmän hyödyllisiä ja voimakkaita kilpiä kuin koskaan ennen, ja monet niistä toimivat jopa heikoilla taikurihahmoilla. Suuret kahden käden aseet ovat edelleen helpoin vaihtoehto, mutta varhaisten Soulsien ketterät katanat palaavat voitokkaina. Uusia ovat kahden käden aseiden yhdistelmät ja pikkuaseet. Niiden erikoisliikkeissä on jopa uusia väistö- ja liikkumismalleja. Vaikka Sorcery-taikuus on onnettoman heikkoa kakkos-Soulsiin verrattuna, erilaisten toimivien pelityylien kirjo on suurempi kuin koskaan aiemmin, koska turhia aseita ei juuri ole.
"Vaikeita, eeppisiä ja innostavia taisteluja tulee matkan varrella useita, ja loppupomo on temaattisesti ja mekaanisesti upea kuittaus koko sarjalle."
Taistelua voikin vain kehua, sillä sen kannalta hahmonkehityksestäkin on poistettu ärsyttävimmät kohdat. Haarniskoja ei tarvitse enää parannella tuntikausien materiaalin keräämisellä, vaan säätö on varattu vain aseille. Raskaiden Havel-haarniskojen käyttäjiä voi järkyttää se, että raudan kasaaminen niskaan on tietyn pisteen jälkeen turhaa, ja se piste tulee nopeasti. Niinpä voi rauhassa keskittyä pitämään yllä ryysyjä, jotka miellyttävät eniten silmää. Turhimpia ominaisuuksia, kuten väistöliikkeiden sulavuuteen vaikuttanut kakkososan Adaptability, on heitetty suohon. Useimmat aseet saa nyt tuunattua käyttämään juuri sitä skaalausta, joka on omalle hahmolle paras. Kaikki on vain selkeämpää, helpompaa.
Monille pelaajille Soulsin tärkein osa ovat tietenkin pomoviholliset, joiden kohdalla on myös menty erikoisiin suuntiin. Ensimmäinen pomo kohdataan viiden peliminuutin kohdalla, ja toisin kuin aiemmin, tämä alkuvastus on oikeasti voitettava, jos haluaa edetä. Vanhalle Souls-pelaajalle se on taistelu, jonka voi helposti hoitaa ensi yrityksellä. Pomo onkin viesti uusille tulokkaille. Se sanoo, että ei huolta, mutta väistämisen kaltaiset perusasiat on opeteltava välittömästi.
Normipomot ovat myös saaneet Bloodborne-osansa. Pomoilla on nyt eri vaiheita, jotka käynnistyvät niiden ottaessa tarpeeksi vauriota. Se pitää mätöt kiinnostavina, mutta sivuoireena on tiettyjen pelityylien suosiminen. Jättiaseilla tai loitsuilla isoa vauriota tekevät hahmot pärjäävät paremmin kuin hitaat hivuttajat tai puolustavammat hahmot, sillä pomot kannattaa tappaa nopeasti hinnalla millä hyvänsä, jolloin niiden pahimmat temput jäävät tuurilla näkemättä.
Taiteellisesti pomot ovat ilo silmille ja korville. Taisteluissa kuullaan erinomaisia säveliä, ja muutamalla heikommalle taistelulle voi antaa kaiken anteeksi, koska ne näyttävät unohtumattoman hienoilta. Vaikeita, eeppisiä ja innostavia taisteluja tulee matkan varrella useita, ja loppupomo on temaattisesti ja mekaanisesti upea kuittaus koko sarjalle.
Tarinan suhteen Dark Souls III:a on vaikeampi arvioida. Sarjan ensimmäinen peli hurmasi faninsa tekemällä juonesta mysteerin, joka piti kasata itse pikku palasista. Hajanainen Dark Souls II, joka ei ollut suoranaisesti sarjan luojan eli Hidetaka Miyazakin käsialaa, vain hämärsi kokonaiskuvaa, eikä oikeastaan antanut mitään vastauksia. Kolmososa tuntuukin hylkäävän kakkososan vain pikkuviittausten lähteeksi ja palaa ykkösen ideoihin. Dark Souls III on kuitenkin ykköstäkin juonettomampi, eikä se anna pelaajan tueksi paljoakaan. Alussa sanotaan, että sankarin on löydettävä salaperäiset Lords of Cinderit eli ykkösen loppupomon ja pelaajahahmon seuraajat, ja siinä kaikki. Sitten nähdään valtavasti muistutuksia ja vihjeitä, jotka avaavat vanhojen hahmojen ja paikkojen kohtaloa. On kiehtovaa nähdä, miltä näyttävät vaikkapa ihanan kuvottavan Gaping Dragonin jälkeläiset, mutta välillä peli valuu suorastaan fanipalvelun suuntaan. Tuttuja suosikkiaseita tai -tyyppejä saattaa tulla vastaan ilman mitään selityksiä. Sivuhahmotkaan eivät pääse muistettavuudessa ykkös-Soulsin tasolle, sillä murheen laaksossa vaeltavien soturien tragediat on nähty jo liian monesti.
Teknisesti Dark Souls III on vihdoin se harppaus, jollaisen kakkosen olisi pitänyt olla. Grafiikka on edelleen taiteellisesti huipputasoa, mikä ei yllätä ketään. Painajaismainen, osin suorastaan surrealistinen pimeä fantasia on FromSoftwaren käsissä parasta mahdollista. Nyt nämä visiot vain kärsivät paljon vähemmän edeltäjiensä grafiikan tuhruisuudesta ja kolhoudesta. Konsoliversioiden suorituskyvystä on kuulunut ikäviä, mutta pc:llä peli pyörii näyttävän sulavasti vain paria aluetta lukuun ottamatta. Hiirellä ja näppäimellä ohjausta en suosittele kuin sille, joka aikoo tulla kimppuuni PvP-matseissa, joten ohjainta on tietokoneellakin pakko käyttää.
Olo on tässä vaiheessa sekä haikea että iloinen. Rakastettua Souls-kaavaa on suosion myötä käytetty jo niin ahkerasti, että kakkososan lisäsisältöpakettien lopussa olisin voinut jo sanoa sille ikuiset hyvästit. Kolmososa osoittaa kuitenkin, että se oli pakko tehdä. Jo turhan tutuiksi käyneiden ideoiden, maisemien ja olioiden sekamelskasta on nostettu kaikki parhaat ainekset. Sarjaan nyt vasta tutustuva ei ehkä ymmärrä kaikkia pelin viittauksia ja sisäpiirin vitsejä, mutta sen ei pidä antaa olla esteenä kokeilulle. Kierrätys ja piirun verran liian kova nostalgiaan vetoaminen syövät hienolta peliltä tehoa veteraaninkin silmissä, mutta ollaanpa rehellisiä: koko sinä aikana, kun Souls-sarja on ollut olemassa, kukaan ei ole onnistunut kopioimaan näiden pelien hienouksia. Niinpä Souls III:a voi verrata vain edeltäjiinsä, ja tässä taistelussa se on vahvoilla.
9/10
Legendaarisen sarjan päätös on vähemmän jatko-osa ja enemmän kaikkien edeltäjiensä huikea yhdistelmä.
Janne Pyykkönen
9/10
Kommentit
Loistavaa. :)
Helpoin Souls. Suosittelen myös noviiseille joita pelottaa, et meneekö hermo. Helkatin hyvät pomotappelut, myös vaihto-ehtoset.
Tullu pelattua pelattua sekä Ps4:lla että pc:llä kolmanteen bossiin asti niin Ps4:lla ei mitään ongelmii,pc:llä pyörii hienosti mutta tuntuu olevan paljon verkko ongelmii mitä ei oo näkyny Ps4:sella.
Taidan olla melko outo, kun minulla näiden vaikeusaste menee ihan päinvastoin kuin muilla. Helpoin on Bloodborne, sitten eka Dark Souls lisäreineen, Demon's Souls, Dark Souls II (etenkin jos lisärit lasketaan) ja kaikista haastavin on Dark Souls III.
En ole vielä jaksanut tätä uusinta pelata kokonaan läpi, kun on ollut kaikkea muuta pelattavaa, mutta tähän mennessä arvioisin pelin olevan ihan ookoo. Pomotaistelut ovat olleet hyviä ja taistelu yhtä toimivaa kuin aina ennenkin. Alueiden taso taas on vaihdellut rankasti, eikä pelihahmojen kirjoittamiseenkaan ole juurikaan panostettu. Tarina ja lore on itsessään aika meh, vaikka peli tarjoaakin uuden näkökulman ensimmäisen pelin tapahtumiin ja hahmoihin.
Mikäli mitään yllättävää ei loppua kohden tapahdu niin eiköhän tämä sellainen 8/10 peli ole. Ei Bloodbornen, Dark Soulsin tai Demon's Soulsin veroinen, muttei suoranaisesti huonokaan. Ihan hyvä päätös tälle sarjalle.