Viemäri vetää vihdoin
Luulin jo, ettei tarvitsisi hetkeen arvostella yhtään Souls-peliä, joita olen tykittänyt lehteen Demon’s Soulsista asti. Toisin kävi. Viel’, ystävät, viel’ yksi ryntäys. Rakastetuimman ja alkuperäisen Dark Soulsin remasterointi muistutti väsymyksestä huolimatta tärkeästä faktasta: tämä on yksi kaikkien aikojen parhaista peleistä.
Nyt ei kuitenkaan ole aikaa arvioida varsinaisesti Dark Soulsia, jonka arvo tiedetään. Suurennuslasin alla on pelin Remastered-versio, joka tuo seitsemän vuotta vanhan toimintaropeklassikon PS4:lle ja Xbox Onelle. Pc:kin saa jo toisen uudelleenjulkaisun Prepare to Die Editionin kaveriksi. Ja tiedättekö mitä? En kutsu tätä mielestäni miksikään remasteriksi. Miten olisi Dark Souls Repackaged?
Kyllä, peli hyppää 4K-tarkkuuteen, ja testatulla PS4 Pro -konsolilla se rullaa sulavasti 1080p60-vauhtia. Se ei ole mitätön lisäys pelissä, jossa on reagoitava nopeasti, jottei joku pakettiauton kokoinen kynsikoura pauku ohimoille. Souls-veteraanin silmät kostuvat kyynelistä erityisesti pahamaineisen Blighttownin alueella. Tämä legendaarinen viemäri, joka on sekä pahisten hökkelikylä että maailman tappavin kiipeilyteline, ei ole mitään herkkua edelleenkään. Pygmisalamurhaajien ampumia myrkkynuolia on kuitenkin ”hieman” helpompi väistellä, kun ruudunpäivitys on kuuden sijasta kuusikymmentä. Näin vanhan pelin vauhdinlisäys tehokkailla nykykonsoleilla on kuitenkin oletusarvo ja vähimmäissuoritus, eikä mikään tekninen maineteko.
Graafiset uudistukset ovat muuten liki huomaamattomia, ja joissakin tapauksissa niitä ei voi edes kutsua parannuksiksi. Valaistuksen käpälöinti saa jotkut alueet näyttämään aiempaa vähemmän tunnelmallisilta, enkä tiedä, kuinka oleellista on, että haarniskat kiiltävät nyt enemmän. Pelissä on edelleen rutosti tekstuureja, jotka olisi saanut tuoda nykypäivään.
”Nykysilmään Dark Soulsin nerokkuus paistaa kuitenkin kirkkaimmin alueella, johon ei ole onneksi koskettu. Se on pelin kartta.”
Niin sanottuja elämänlaadun parannuksia sentään piisaa. Moninpelissä on ihan palvelimet ja uudempien Soulsien salasanalukko, jolla voi varmistaa pääsevänsä kaverien kanssa yhteispeliin. Haamuvierailijat voivat myös kiskoa vihdoin Estus-juomia, mikä helpottaa hilpeää yhteistyötä. Kartalla on yksi melko näppärä tallennusnuotio enemmän, ja esineitä voi käyttää valikoista läjittäin, eikä esimerkiksi sieluja tarvitse niksutella yksi kerrallaan. Ohjaustyyliäkin saa mukauttaa.
Nykysilmään Dark Soulsin nerokkuus paistaa kuitenkin kirkkaimmin alueella, johon ei ole onneksi koskettu. Se on pelin kartta, jolla ei ole turhia pikamatkustusmahdollisuuksia sarjan myöhempien osien tyyliin. Se ei ole ongelma missään vaiheessa, sillä Lordranin valtakunta on eri alueet toisiinsa nerokkaasti kytkevien oiko- ja salareittien verkosto. Se on kolmiulotteisen kenttäsuunnittelun ikiaikainen mestariteos, jonka kytköksiä pitäisi opettaa kaikissa pelintekemisen kouluissa.
Dark Souls ei toki ole täydellinen peli, kaukana siitä. Alkuperäisen nykivä ruudunpäivitys oli hyvä esimerkki sen ongelmista, ja onhan sillä edelleen riippakivensä, kuten joukko Ceaseless Dischargen ja Bed of Chaosin kaltaisia roskapomoja. Sen vahvuudet ovat kuitenkin niin uskomattomia, että kaikki katsovat rosoisuuksia läpi sormien. Se pätee edelleen. Mikään tässä pelissä ei tunnu vanhentuneelta, vaikka FromSoftware ja kilpailijat kyhäsivät sen ympärille kokonaisen genren.
Siksi onkin niin ikävää, että tämän tason klassikko entisöidään näin laiskasti. Kukaan tuskin välittäisi, jos joku keskinkertaisuus olisi pintamaalattu tällä tavoin minimisuorituksena. Mutta tämä on Dark Souls. Unchartedin ja Shadow of the Colossuksen kaltaiset upeat peliuusinnat ovat luoneet klassikoiden uudelleenjulkaisuille standardit, joita olisi syytä noudattaa. Silti erityisesti tulokkaille Dark Souls Remastered on paras tapa kokea tämä uskomaton matka pimeyden sydämeen. Onko se tarpeeksi? Ei minusta.