Dark Void on peli, jossa on paperilla aineksia vaikka mihin. Natseja, ulottuvuuksien välistä matkailua, ulottuvuuksien takaisia muinaisia hirvityksiä ja tietenkin konekivääreillä varustettu rakettireppu, jolla sankarimme lentää taistelussaan näitä kaikkia vastaan. Tarvitaanko hyvään peliin jotain muutakin? Ai niin, ehkä jotain pientä – sitä pelattavuutta.
Pitkään ja hartaasti hiottu Dark Void on jo parin vuoden ajan kuulunut Capcomin ikuisuusprojektien listalle. Peliä on viivytetty, siirrelty ja lykkäilty useaan otteeseen, ja nyt lopullista peliä pelattuani taidan tietää syynkin: tiimi on yrittänyt setviä lukuisten ideoidensa joukosta niitä käyttökelpoisimpia – ja valitettavasti tämä olisi tainnut vaatia vielä pari lykkäystä lisää.
Achtung! UFO!
Pelimme sijoittuu myrskyiselle 1930-luvulle, joka oli suuren seikkailun kulta-aikaa. Fasismin nostaessa päätään sankarimme pyörittää pientä lentorahtifirmaa, joka saa elämänsä keikan. Pitäisi kuljettaa yksi kuriiri hänen salaisten paperiensa kanssa ja vieläpä vain lyhyen matkan päähän.
Matkassa on kuitenkin pari muttaa. Kuriiri sattuu olemaan sankarimme entinen heila, ja lyhyt matka kulkee suoraan Bermudan kolmion läpi. Ennen kuin ehdimme kissaa sanoa, sankarimme tempautuu lentsikkansa kanssa ulottuvuuksien välisen portin läpi pimeään vyöhykkeeseen, jossa muinainen paha valmistautuu murtautumaan takaisin meidän ulottuvuuteemme tukemansa natsi-sotakoneiston avustuksella.
Jälleen paperilla kaikki on kunnossa, sillä idea toisen ulottuvuuden pahiksista natsien taustavoimina on paitsi tuore, myös hauska. Samaten hyppy toiseen ulottuvuuteen antaisi hyvälle käsikirjoittajalle aineksia vaikka mihin, mutta valitettavasti Dark Voidin tiimiin moista ei eksynyt. Pelin käsikirjoitus kun on melkoista huttua.
Ongelmat alkavat siitä, että yhtä mystistä luolastoa lukuun ottamatta koko pimeä vyöhyke näyttää Grand Canyonilta tavallista pölyisempänä päivänä. Sitä asuttavat historian suurimmat kliseet. Löytyy eksyneitä inkaheimoja, näitä kiusaavia käärmejumalia (oikeasti hirmuisia avaruusolentoja), historiallisia henkilöitä ja pahiksia vastaan taisteleva vastarintaliike.
Pian käy ilmi, että sankarimme on myyttien luvattu vapauttaja, joka tulee johtamaan kadonneen laumansa takaisin omaan ulottuvuuteensa ja ratkomaan siinä sivussa konstikkaat ihmissuhdekuvionsa vanhan heilansa kanssa. Käsikirjoituksesta ja muka nokkelasta sanailusta paistaa jatkuvasti läpi, että Dark Void haluaisi niin kovasti olla Uncharted 2, mutta kun rahkeet eivät riitä.
Tympeä ja kömpelö tarina latistaa valitettavasti koko pelikokemusta, sillä on vaikea innostua mistään, kun ei piittaa tippaakaan pelin tarinasta tai sen hahmojen kohtaloista. Tämän paikkaamiseen tarvittaisiin megaluokan peli-ideoita.
Maassa ja ilmassa
Pikaisesti tarkasteltuna Dark Void on perustason 3rd person -räiskintäpeli. Pelaaja hyppii suojasta toiseen räiskien vihollisiaan, jotka näyttävät Star Wars -elokuvien kauppaliiton taisteludroideilta. Aseet ovat yhtä rynkkyä lukuun ottamatta geneerisiä energia-aseita, jotka sanovat piu piu ja jättävät tunnelmaa kaipaavan täysin kylmäksi.
Onkin pelin onni, että sillä on takataskussaan valttikortti: rakettireppu. Noin tunnin pelaamisen jälkeen pelaaja saa selkäänsä lentorepun, jonka avulla voi paitsi leijua paikallaan ilmassa ammuskelemassa suojien takana kykkiviä vihollisia, myös lähteä halutessaan vapaaseen lentoon.
Kun rakettireppuun heittää ensi kerran virtaa, yllättäen kaikessa on järkeä. Tietenkin grafiikka on hieman kökköä ja tekstuurit suttuisia, pelikentäthän on suunniteltu tarkasteltaviksi ilmasta. Ja tietysti kontrollit ovat hieman ylimalkaiset, onhan niillä tarkoitus ohjata myös rakettireppua. Maataistelu taas on vähän mitäänsanomatonta, sillä sehän on vain pieni osa ilmataistelun kyljessä – tai niin sen pitäisi olla.
Ilmataistelu on mitä hauskinta puuhaa. Liikevalikoimasta löytyy hienoja kikkoja joka lähtöön ja muukalaisten retrohenkisiä lentäviä lautasia vastaan on kiva vetää dogfightia, kun kumpikin puoli voi hyödyntää maastoa lennellessään korkeiden kivipaasien välistä ja sukellellessaan siltojen alta.
Onkin siis suuri harmi, että ilmataistelua on lopulta niin kovin vähän, vain alle puolet pelin kokonaiskestosta. Loppuaika vietetään jalan kentissä, joissa teoriassa voi hypätä lentoon, mutta siinä ei ole tippaakaan järkeä, koska täten törmää vain lähimpään seinään ja tappaa itsensä. Tosi tarina.
Peli yrittää ottaa korkeuseroista hyötyä irti myös niin sanotuilla vertikaalisilla kohtauksilla. Välillä vastaan tulee kielekenippuja, joita pitkin voi joko hyppiä ylöspäin tai laskeutua alaspäin. Tällöin kamera pyörähtää osoittamaan joko suoraan ylös tai alas ja sankari leikkii hippaa kielekkeiden reunoilla roikkuvien vihollisten kanssa. Jälleen: pahuksen hauskaa ja viihdyttävää puuhaa. Siksi kysynkin, miksi tällaisia kohtauksia on pelissä ehkä puoli tusinaa?
Capcomin poikien on täytynyt tajuta itsekin, että puhtaana 3rd person -räiskintänä tarkasteltuna Dark Voidia ei kehtaa edes mainita Unchartedien ja muiden lajityypin merkkiteosten rinnalla. Kun povarissa on samaan aikaan ollut pari ässäkorttia, miksi niitä ei ole pelattu pöytään niin kovaa ja useasti, että paperi sauhuaisi vieläkin?
Menetetty mahdollisuus
Ei siitä pääse yhtään mihinkään, että Dark Void on pettymys. Pelissä olisi aineksia vaikka mihin, ja hetkittäin se väläytteleekin kynsiään tarjoten hauskoja tehtäviä ja hienoja kohtauksia. Sitten mittarit vedetään taas minimitasolle ja pelaajalle tarjotaan tunnin haukotuttava jalkaseikkailu pitkin luolastoja tai muukalaisaluksen identtisiä käytäviä.
En voi myöskään mitenkään ohittaa pelin löperöä juonta, joka kliseisyydessään ja kömpelössä toteutuksessaan ensin ärsytti, sitten väsytti ja lopulta nauratti. Pelin viimeinen, hillittömän tunteikkaaksi ja romanttiseksi suunniteltu kohtaus sai minut nauramaan vedet silmissä puhtaalla typeryydellään, ja se ei ole hyvä juttu, jos peli yrittää nojata hyviin hahmoihinsa ja nokkelaan sanailuunsa.
Vaikka peli olisi miten pettymys ja täynnä puisevia osuuksia, se ei ole täysi fiasko. Hauskat lento-osiot, kevyt aseiden virittely ja hyvien kohtausten odottelu pitivät intoa yllä sen verran, että peli meni läpi ilman suurempia kyyneleitä. Siihen se peli-into kuitenkin tyssäsi, enkä usko, että jaksan palata enää sen pariin.
Olen kovasti koettanut välttää lentovertauksia, mutta repäistään nyt lopuksi: vaikka Dark Void räpytteleekin välillä lupaavasti siipiään, sen noste ei lopulta riitä kovin korkealle ja se putoaa pesästä. Olisi pitänyt hautoa vielä lisää.
Tesla, sähkön kuningas
Myös Dark Voidissa esiintyä Nikola Tesla on insinööripiireissä melkoinen legenda. Vuonna 1853 syntynyt amerikanserbi ehti 86 elinvuotensa aikana kehitellä jos jonkinlaisia sähkölaitteita, jotka olivat niin paljon aikaansa edellä, että höyrypäät väittävät vielä tänä päivänäkin Teslan olleen ihmiseksi naamioitunut avaruusolento tai vähintään näiden kätyri.
Vaikka miehen keksinnöistä löytyisi jos jonkinlaista uskomatonta, nostetaan nyt kuitenkin esiin viihdetarkoituksessa erinomainen teslakäämi. Ettekö usko, että jättimäisestä virtamuuntimesta irtoaa hupia? Pistäkää YouTubeen hakusanaksi vaikka ”Tesla coil Mario” ja yllättykää. Science!