Nimensä mukainen
Darkest Dungeon herätti huomiota jo ollessaan early access -tilassa, ja tammikuussa pelistä ilmestyi viimein virallinen julkaisuversio. Onko tämä Lovecraftin kosmisista kauhuista ammentava luolastoseikkailu kaiken ennakkokohun arvoinen roolipeli, jota kelpaa suositella muillekin kuin indieyleisölle?
Peli tapahtumat pyörivät vanhan sukukartanon ympärillä – tai oikeastaan alla –, jonka uumenista liika uteliaisuus on vapauttanut pahuuden voimat. Seikkailija toisensa jälkeen saapuu kartanon lähellä sijaitsevaan kylään valmiina sukeltamaan kartanon alaisiin luolastoihin pahuuden kukistamiseksi, ja niinpä uskalikko toisensa perään haukkaa liian ison palan pureskeltavakseen. Kuolema, hulluus ja taudit ovat koko ajan nurkan takana, ja kylän hautausmaa täytyy viikosta toiseen tyhmänrohkeiden seikkailijoiden haudoista, sillä pelin yksi keskeisistä elementeistä on pysyvä kuolema. Kun hahmo kaatuu, se ei tule enää takaisin. Ikinä.
Pelaajan tehtävä on tutkia satunnaisesti luotuja luolastoja kehittäen aarteiden ja kokemuksen avulla niin seikkailijoita kuin itse kylääkin. Varsinkin alussa seikkailijoita tulee ja menee, kun luolastot erottavat vahvat ja onnekkaat heikoista ja epäonnisista, mutta kylän kehitys on pysyvää ja muodostaa pohjan pelin etenemiselle. Se on myös pakollista, jotta seikkailijoiden aseet, panssarit, varusteet ja taidot pysyvät ajan tasalla pelin edetessä. Lisäksi kylässä seikkailijat voivat levätä ja parannella luolastoista saamiaan tauteja ja vaivoja. Ja niitähän riittää.
”Darkest Dungeonia on ennalta hehkutettu vaikeaksi peliksi, ja sitä se onkin. Peli ei anna eikä odota armoa.”
Pysyvän kuoleman lisäksi toinen pelin keskeinen elementti on hulluus. Seikkailijat ovat vain tavallisia kuolevaisia, joiden hermot eivät kestä kaikkea, mitä he näkevät ja kokevat kauhujen kartanon uumenissa. Stressitason kohotessa hahmoille alkaa ilmaantua monenlaisia henkisiä ongelmia, joista monet pahetessaan jäävät pysyviksi. Etenkin kehittyneillä sankareilla alkaa lennellä sen verran lepakoita tapulissa, että he saattavat arvaamatta tehdä omiaan ja olla muutenkin riskitekijöitä seikkaillessa. Kuolema ei siis ole ainoa asia, jota pelissä täytyy pelätä.
Vuoropohjaiset taistelut on helppo hallita, mutta 14 eri hahmoluokan taitojen ja kykyjen opetteleminen, maksimointi ja kombottaminen on eri asia ja tuo hyvin syvyyttä peliin. Vaikka peli onkin kuvattu sivultapäin, myös hahmojen sijainti taistelussa vaikuttaa siihen, mitä kykyjä ja hyökkäyksiä ne voivat tehdä, joten oikeanlaisten ryhmäyhdistelmien rakentelu on myös yksi osa pelin opettelua.
Darkest Dungeonia on ennalta hehkutettu vaikeaksi peliksi, ja sitä se onkin. Peli ei anna eikä odota armoa, mutta se ei ole haastava epäreilulla tavalla, vaan palkitsee hyvän ennakkosuunnittelun sekä riskien ja resurssien tasapainottelun. Hikoilua aiheuttaa edistyneempien hahmojen kanssa pelaaminen, sillä uhkarohkeudesta tai liiasta riskinotosta voi joutua maksamaan suuren hinnan, sillä kehittynyt hahmo on hidas korvata koko ryhmästä puhumattakaan. Kannattaa muistaa, että luolaston voi jättää kesken, jos epäilee, että eväät eivät riitä loppuun asti – vai riittäisivätkö sittenkin? Juuri tällaiset kysymykset tekevät pelaamisesta kutkuttavaa, kun ero tuhon ja suurten rikkauksien välillä on niin pieni.
Darkest Dungeon lukeutuu onneksi niiden ennakkoon hehkutettujen indiepelien joukkoon, jotka lunastavat lupauksensa julkaisussaan. Etenkin Nethackinsä ja muut roguelike-pelinsä pelanneille ja Lovecraftinsa lukeneille se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, kunhan vain kantti riittää.
9/10
Vaikea ja haastava mutta silti reilu roolipeli kosmisten kauhujen täyttämässä luolastossa, jossa hulluus on kuoleman lisäksi suuri uhka.
Miika Huttunen