Harva peli on niin epätasainen kuin Vigil Gamesin Darksiders. Ensimmäiset minuutit kuluvat katsellessa upeata tietokonegrafiikalla tehtyä animaatiota, joka nostaa fiiliksen kattoon – tämähän vaikuttaa pirullisen hyvältä peliltä. Hienot alkudemot tekevät minuun enää harvoin vaikutusta, mutta Darksidersin tyylikäs aloitus yllätti.

Hyvä alkuasetelma latistuu täysin pelin viimeinkin antaessa ohjauksen pelaajalle. Pelaaja on War (Sota), yksi neljästä ilmestyskirjan ratsastajasta, joka ylläpitää tasapainoa taivaan ja helvetin jatkuvassa sodassa. Armageddon alkaa maapallolla ennen aikojaan, ja Sodan kohdatessa taivaan sotavoimien komentajan Abaddonin käykin ilmi, ettei sodalle olekaan syytä, ja muut ratsastajat loistavat poissaolollaan. Maapallon asukit ovat kuitenkin mennyttä ja Sota saa syyt niskoilleen, mutta hän saa myös tilaisuuden todistaa, ettei armageddonin alkaminen ollut hänen syytään. Sota palaa maapallolle, mutta tuhat vuotta on jo kulunut ja helvetin voimat hallitsevat maata. Kostoretki alkaa ja seurana on Sodan perään katsova Watcher, jota ääninäyttelee Mark Hamill. Hänen dialoginsa on oikeastaan pelin ainoaa mieleenpainuvaa läppää.

Älä aloita näin

Darksidersin ensimmäiset tunnit ovat tylsiä. New Yorkin näköisessä tuhoutuvassa kaupungissa mättäminen tuntuu halvalta God of War kopiolta. Grafiikka on keskinkertaista ja täysin harmaat maisemat masentavan tylsiä. Persoonallisuuden puute on valtava, ja etenkin päähahmo on tylsä. Alkudemon luoma mahtava fiilis hukataan totaalisesti ensimmäisten minuuttien aikana.

Alkukohtauksessa Sota omaa vielä kaikki voimansa, mutta hänen palattuaan maahan hän kuitenkin menettää ne, ja voimat kerätään takaisin pelin edetessä. Parin tunnin pelaamisen jälkeen Darksiders pääsee vauhtiin. Eihän tämä olekaan vain God of War kopio, vaan pikemminkin Zelda-tyyppinen kokemus. Sota seikkailee maan raunioissa ja suorittaa tehtäviä eri tahoille, jotka taas tietenkin antavat soturille hyödyllisiä voimia ja esineitä. Tarinakin pääsee vauhtiin useamman tunnin pelaamisen jälkeen.

Taistelemista on paljon eikä ole yllätys, että kuollessaan maan zombeiksi muuttuneet asukit jättävät jälkeensä energiaa, joka parantaa Warin kunnon ohella myös erikoishyökkäyksiä. Kas kummaa: kentistä löytää arkkuja, joista saa lisää energiaa, rosoisia seinäpintoja voi kiivetä ja henkitoreissaan olevien vihollisten päällä pyörii ikoni, joka kuvastaa, että toimintanappia painamalla heille voi suorittaa lopetusliikkeen… kuulostaako tutulta?

Mätkintää on paljon, mutta vaikka God of Waria kopioidaan surutta ja erilaisia erikoishyökkäyksiä ja lisävarusteita on useita, ei taisteleminen nouse missään vaiheessa erityisen viihdyttäväksi, vaan tuntuu alusta loppuun mekaaniselta suorittamiselta.

Yllätys onkin, että kun peli avautuu ja seikkailu nousee isompaan rooliin, pelisuunnittelun vahvuus nousee esiin, ja ymmärrän hyvin, miksi pelisuunnittelija Joe Madureira on turhautunut DarksidersGod of War vertauksiin.

Enemmän pelin luolastoja voi verrata edellä mainitsemaani The Legend of Zeldaan. Pelaajan pitää ratkoa varusteittensa avulla, kuten bumerangilla ja heittoketjulla, kuinka päästä pisteestä A pisteeseen B, yleensä esineen perässä, joka pitää viedä takaisin kentän aiempaan osaan, josta avataan uusi reitti entistäkin syvemmälle luolastoon. Kun tämä homma pääsee vauhtiin, Darksiders muuttuu parhaimmillaan viihdyttäväksi peliksi.

Maailmanlopun meininki on tylsää

On uskomatonta, kuinka surkeasti Darksiders alkaa ja kuinka paljon se muuttuu matkan varrella. Tavallaan tekijöiden ongelma on sekin, että mukaan on ympätty melkein liikaa kaikenlaisia välineitä ja pelimekaanisia muutoksia, kuten raideräiskintää. Tiukempi keskittyminen olennaiseen olisi ollut hyvästä. Nyt osa pelimekaniikoista jää epäselväksi, vaikka toki valikoista voikin lukea, mitä saamillaan kamoilla voi tehdä, mutta vähemmällä olisi pärjätty, kuten sanontakin kuuluu: ”less is more”!

Ohjaustakin olisi pitänyt tiukentaa, sillä etenkin hypätessään Sota käyttäytyy usein epävarmasti, ja kuolin lukemattomia kertoja laavamereen, vaikka varmasti painoinkin hyppynappia ajoissa. Onneksi aloituspisteet on sijoitettu melko fiksusti.

Jos maailmanlopun meininki kiinnostaa, niin Darksiders varmasti maistuu, mutta itselleni peli oli enemmän masentava, kuin hyvä pelikokemus. Se, että lainaa parhailta ja toteuttaa suurimman osan pelimekaniikoista hyvin ja tarjoaa vaihtelua, ei vain kuitenkin riitä – Darksiders on lopulta vähemmän kuin osiensa summa.

6/10
Lisää luettavaa