Solu on uusi sielu
Battle royale on vaivatta tämän hetken kuumin trendi maailmalla, mutta niin sanotut metroidvania- ja roguelite-pelit eivät tule kaukana perässä. Yksinomaan kesän aikana markkinoille on rynnistänyt useita kyseisillä termeillä kuvailtuja tuotoksia, joiden voimin monet indiekehittäjät ovat kovasti tähdänneet kuuluisuuteen. Dead Cells on näistä peleistä yksi tämän hetken puhutuimpia, eikä ollenkaan syyttä.
Päädyin itse kokeilemaan Dead Cellsia melko lailla velvollisuudentunnosta. Olen nauttinut aiemmin suuresti Rogue Legacysta ja The Binding of Isaacista, jotka jakavat monia perusteita Dead Cellsin kanssa. Pelit rankaisevat kuolemisesta rajusti heittämällä pelaajan usein tavalla jos toisella seikkailun alkuun ja rakentamalla kenttänsä sitten uudelleen satunnaisesti. Rohkaisevana puolena hyvällä pelaamisella voi ansaita uusia varusteita ja muita etuja, jotka saattavat olla hyödyksi myöhemmissä läpäisy-yrityksissä.
Kullakin kolmikosta on oma tapansa lähestyä kaavaa. Rogue Legacy nojasi aikoinaan vahvemmin hiljalleen tapahtuvaan hahmonkehitykseen, kun taas Isaacin suurimpia viehätyksiä olivat eteen tulevien kenttien ja esineiden yllätykselliset piirteet. Dead Cellsin valttikortti on sen toiminta. Vihollisten kurmottaminen on jo alusta asti tyydyttävää puuhaa, ja se käy vain tyydyttävämmäksi mitä enemmän peliä pelaa.
”Dead Cellsin valttikortti on sen toiminta.”
Dead Cells luottaa pelattavuudessaan yksinkertaisuuteen ja sen täydellistämiseen. Vihollisten rankaiseminen ei tapahdu monimutkaisia näppäinyhdistelmiä tekemällä, vaan toiminnan tärkein tunnusmerkki on sen sulavuus. Hyökkäykset ja väistöliikkeet soljuvat keskenään yhteen sen verran kauniisti, että pelkästään reaktiopohjaisestikin pelatessa Dead Cells virtaa eteenpäin luonnollisella liukkaudella. Myös niinkin yksittäinen asia kuin ovien läpi syöksyminen on saatu siinä määrin tyydyttäväksi, että vielä kymmenienkin tuntien jälkeen sitä tekee ihan puhtaasti huvin siinä missä hyödynkin nimissä.
Huippuunsa Dead Cellsin toiminnan nostaa pelin monipuolinen asevalikoima. Peli auttaa tutustumaan saloihinsa antamalla aluksi vain hyvin rajatun määrän työkaluja käyttöön, mutta kun perusteet alkavat olla hallussa, alkaa pelaajan ulottuvissa oleva varustearsenaalikin kasvaa. Eri aseet aina miekoista keihäisiin ja jousipyssyihin on varustettu omilla erikoiskyvyillään ja animaatioillaan, joten niiden käyttö on aina jollain tavalla uniikkia. Pidemmälle päästessä niihin ryhdytään kiinnittämään satunnaisesti erilaisia lennokkaita lisäkykyjä. Ne johtavat toistuvasti yllättäviin mutta silti usein toimiviin varusteyhdistelmiin, mikä rohkaisee koko ajan kokeilemaan uudenlaisia kokoonpanoja haasteiden päihittämiseksi.
Isoin ongelma Dead Cellsissa on se, että peli voisi käyttää satunnaisuutta hyödyksi voimakkaamminkin. Kun sen haarautuvat ja hajanaisilla salaisuuksilla varustetut kentät alkavat hiljalleen tulla tutuiksi, muodostuu niiden läpäisystä turhan rutiininomaista. Pyrkimys sekoittaa kaavaa aktiivisemmin toisi seikkailemiseen hieman enemmän yllätyksellisyyttä, mikä vuorostaan piristäisi kummasti pelin lopullisen pomovastustajan toistuvaa jahtaamista.
Dead Cells on kaksiulotteisten toimintapelien keskuudessa vakuuttava tuotos. Se ottaa paljon monien hittipelien hyväksi todettuja ideoita ja taivuttaa ne sitten omiin tarpeisiinsa rakkaudella. Ruuhkaisilla roguelite-markkinoilla se erottautuu joukosta erityisesti pelattavuudellaan, jonka jouhevuudella on kaiken intensiivisyydenkin keskellä rentouttavia vaikutuksia.