Sähkölapiolla päähän
Puolisentoista vuotta sitten ilmestynyt Dead Island herätti peliyleisön mielenkiinnon komeasti toteutetulla promotrailerillaan, jolla oli kuitenkin hyvin vähän tekemistä lopullisen pelin kanssa. Zombien mätkimistä kaverien kanssa tarjonnut peli otettiin vastaan varovaisen positiivisesti, vaikka tuhoton määrä teknisiä ongelmia tekikin epäkuolleiden kurmoottamisesta välillä kovin tuskaista puuhaa. Tutusta idealaarista ammentava jatko-osa Riptide ei kohauttanut trailereilla edeltäjänsä tapaan, vaikka keräilyversion erikoisetuna tarjottu rintava zombitorso saikin vihat päällensä. Muuten tarjolla on lisää samaa sekä hyvässä että pahassa.
Dead Island: Riptide jatkaakin melko tarkalleen sieltä, mihin alkuperäisessä pelissä jäätiin. Zombihelvetistä paenneet selviytyjät napataan välittömästi kiinni pahojen pahisten toimesta, ja kappas kummaa, kohta ollaan taas toisella zombien kansoittamalla saarella. Juoni on – oletettavasti ihan tarkoituksella – puhdasta b-luokkaa, mutta toteutus ei ole oikein kiinnostava tai hauska. Yritystä riittää melkein liiankin kanssa, sillä vähän totisenoloista dialogia on paljon suhteessa sen laatuun. Roskaelokuvatyyli sopii toki oivallisesti reipashenkiseen zombimätkeeseen, mutta toteutus ei tässä tapauksessa ole erityisen mielenkiintoinen.
Tuttua Riptidessä on myös pelin avoimen maailman rakenne. Pelialue on pitkälti vapaasti pelaajien tutkittavissa, mutta etenemistä hallitaan tehtäväkeskusten kautta. Monista massiivimoninpeleistä ja lähemmän verrokin tarjoavasta Borderlands-sarjasta tutussa rakenteessa tahkotaan tehtäviä tietyllä pelikartan alueella, kunnes on aika siirtyä seuraavaan keskuspaikkaan ottamaan vastaan lisää tehtäviä. Keskukset tarjoavat tehtävien lisäksi turvapaikan alueella laahustavista epäkuolleista ja mahdollisuuden täydentää varustusta kauppiaiden tarjonnasta.
Keskusrakenteessa ei oikeastaan ole erityisempää vikaa, vaikka se on ratkaisuna kaukana omaperäisestä. Tehtävissä itsessään olisi kuitenkin parantamisen varaa. Käytännössä joka ikinen tehtävä noudattelee sitä iänikuista nouto–palautus-kaavaa. Jossain, yleensä zombilaumojen kansoittamilla alueilla, on jotain äärimmäisen tärkeää noukittavaa, joka pelaajien tulee viedä tehtäväkeskuksessa pönöttävälle henkilölle. Vaikka kuvio toistuu jossain määrin pelissä kuin pelissä, Dead Island: Riptiden tapauksessa vaihtelua ei ole oikein nimeksikään.
Edeltäjänsä tapaan Riptide erottuu yhteistyötoimintapelien massasta räiskinnän vähäisyydellä. Toiminta painottuu hyvin vahvasti kalmojen kurittamiseen käyttelemällä erilaisia lyömäaseita, kuten pamppuja, lapioita tai lihakirveitä. Zombiraadot, laatikot ja kauppiaiden varastot pursuilevat kaikenlaisia käsikassaroita, mutta tuliaseita on tarjolla vain harvakseltaan. Satunnaisesti luotavia kurituskeppejä on toisinaan jopa liiankin kanssa, sillä joidenkin tuntien pelaamisen jälkeen aseiden erikoisuudentuntu hiipuu ja tehokkaistakin työkaluista tulee helposti vain varastontäytettä.
Aseita on saatavilla paljon, mutta valikoimaa voi entisestään laajentaa muunnelmien avulla. Matkan varrella modifikaatiovalikko alkaa täyttyä erilaisista viritelmistä, joilla lempilihakirveestään saa joka kodin tarve-esineitä käyttämällä väsättyä halvaannuttavan version tai tavanomaisesta lapiosta tehtyä kauhua herättävän, tulta tai sähköä syöksevän tuhokoneen. Aseiden päivittäminen antaa omiin suosikkeihin vähän persoonallisuuden tuntua, mutta yltäkylläisyyden ongelma syö myös modaamisen mielekkyyttä. Päivityksiin tarvittavat osat kursii yleensä kasaan vaikka vahingossa, kunhan vain muistaa naputtaa keräilynappia tarpeeksi tiuhaan. Rojun kartuttaminen on jatkuvaa toistoa, ja palkinnot ovat aivan liian arkisia, jotta uusien aseiden ja päivitysten hankkimisesta saisi palkitsevan tunteen.
Lähitaistelu on kuitenkin varsin viihdyttävää. Taistelemisesta tekevät palkitsevaa pienet asiat, kuten zombin pään sivaltaminen hyvin suunnatulla halkaisukirveen iskulla hidastuksen kera tai pääosuman heittäminen lihakirveellä, vaikka pidemmissä pelisessioissa lahtaaminenkin alkaa kyllästyttää. Yksin pelatessa kuolema koittaa usein ärsyttävästi yllättämään päässeen zombin muodossa, eikä esimerkiksi urhoollisen puolustustaistelun päätteeksi. Ainoa kuolinsanktio on kuitenkin rahallinen menetys, ja alkuvaiheita lukuun ottamatta rahaa tuntuu joka tapauksessa olevan tarjolla yli omien tarpeiden.
Riptiden isoin ongelma on edelleen epätasainen laatu. Monet sen ideat, joissa omaperäisyys on toki harvassa, ovat hyviä ainakin paperilla, mutta käytännössä heikosti toteutettuja. Tekniikka rakoilee tämän tästä, mikä näkyy vinksahtaneina animaatioina, jumiin jäävinä zombeina tai muuten vain heikosti toimivina ominaisuuksina. Pelaajat voivat esimerkiksi tappaa zombin hyppäämällä tämän päälle korkeuksista, mutta kokemukseni mukaan temppu tyssää yleensä siihen, että pelihahmo jää jumiin johonkin matkan varrelle. Monet prakaavat pikkujutut ovat selvä merkki siitä, että Riptide olisi yhä kaivannut kehitysaikaa ja -resursseja.
On oikeastaan itsestään selvää, että Riptide on suunniteltu pelattavaksi porukalla. Vaikka zombien kimppuun kävisikin yksinään, tarjoaa peli oletusarvoisesti samalla seudulla samoileville pelaajille mahdollisuuden lyödä hynttyynsä yhteen. Monipäiset zombilaumat ja yksittäiset väkevämmät vastukset eivät välttämättä ole yksin pelatessakaan ylitsepääsemättömiä esteitä, mutta etenkin isot pahikset tuntuvat porukalla päihitettäviksi suunnitelluilta. Satunnaispelaajista koostuvassa porukassa pelaaminen on kuitenkin vähän arpapeliä pelikokemuksen laadun suhteen, eikä laahustavien laumojen mätkimisessä ole mieltä, jos toverit huitelevat pitkin pitäjää.
Tutussa porukassa pelaaminen on luonnollisesti monin verroin hauskempaa. Vaikka sisältö ei hyvässä seurassakaan muutu sen monisyisemmäksi, tarjoaa yhteistoiminta viihdettä esimerkiksi peliporukassa tapahtuvien arvaamattomien asioiden kautta. Pelin tekninen kömpelyys, joka yksin pelatessa rassaa toistuvasti, jaksaa naurattaa, kun sen kohtaa kaveriporukalla. Toinen toistaan muistuttavien pelialueiden tyhjentäminen loputtoman oloisista laumoista käy yksin puuduttamaan melko pian, mutta kaverin kanssa koheltaessa turhauttava toisto unohtuu helpommin. Jos raatojen potkiminen jaksaa naurattaa, riittää Riptidessä sinulle ja kavereillesi tuntitolkulla hassuttelumahdollisuuksia.