Dead Rising oli aikoinaan aivan hillitön peli. Xbox 360:lle konsolin alkutaipaleella julkaistu zombimättö sai monet repeämään naurusta ja toisten perseet repeilemään. Peli oli vaikea, hillitön, tuskastuttava, raivostuttava ja ah, niin ihanan outo.

Dead Rising 2:lla on niskassaan tavallista jatko-osaa raskaampi taakka. Capcom epäonnistui pahoin Lost Planet 2:n kanssa, Bionic Commando oli lepsu ja Dark Void kuraa. Lähtökohdat eivät olleet ruusuiset, kun tekijätiimikin vaihtui poppooseen, jonka peleistä kukaan ei ole ikinä kuullutkaan.

Romero zombeilee taas

Dead Rising haki vaikutteensa 60- ja 70-luvun zombileffoista, erityisesti George A. Romerolta. Vuonna 1968 julkaistu kaikkien zombirainojen esiäiti, Elävien kuolleiden yö, loitsi ruuduille muun muassa järkyttäviä tabuja kannibalismista ja ruumiinhäpäisystä.

Myöhemmät Romero-elokuvat Kuolleiden aamunkoitto, Elävien kuolleiden päivä sekä Kuolleiden aamunkoiton uusioversio vuodelta 2004 ovat rakentaneet kulissit lukemattomille muille zombielokuville ja nimenomaan Dead Rising -peleille. Yhtymäkohtia riittää valtavasti, eikä vähiten tarinoiden julmuudessa. Onko yhdelläkään niistä oikeasti onnellista loppua?

Zombiruton jo viiden vuoden ajan riivaamassa maailmassa zombeilta on riistetty loputkin ihmisoikeudet, ja otukset on valjastettu viihteen palvelukseen. Sitten jokin menee vikaan, ja elävien kuolleiden laumat täyttävät Las Vegas -henkisen uhkapelimekan, Fortune Cityn.

Loppua tai pelastusta odotellessa. Zombeja kaikkialla. Ihmiset linnoittautuvat ja odottavat pelastajaa. Kuka piilottelee ostoskeskuksen lukittujen ovien ja kaltereiden takana, kuka maanalaisessa bunkkerissaan. Jotkut havaitsevat tilaisuutensa tulleen ja säntäävät ryöstelemään. Ohjaako joku tätä sirkusta liikutellen zombeja kuin eläviä kuolleita marionetteja, ihmisiä kuin pelinappuloita?

Siellä keskellä on myös Chuck Greene. Entinen urheilijasankari, oivallinen syntipukki.
Ja kello tikittää. Kolme vuorokautta. Kaksi vuorokautta…

Kohtaloita

Kolmen vuorokauden mittaiseen tarinaan mahtuu monta tarinaa. Sinä ehdit nähdä niistä vain muutaman. Mitä, keitä, se on sattumaa. Minne tiesi vie? Mihin ehdit aikaasi käyttää? Keihin haluat sitä ylipäätään käyttää? Vaihtoehdoista riittää kokemuksia seuraavillekin läpipeluukerroille.

Myös tarinoiden monipuolisuus laajentaa uudelleenpelattavuutta. Vaikka pääjuoni onkin tällä kertaa suoraviivaisempi ja selkeämpi, on ympäröivä maailma yhä avoin mellastukselle. Silti ydintarinassakin on kaksi rinnakkaista jatkumoa. Toisaalta pelaaja sidotaan tiukoin sitein zombinpuremaan tyttäreen Kateyhin. Samaan aikaan Frank… Chuckin täytyy selvittää zombikatastrofin syy. Kello tikittää.

Vaikka pelin tekijät kehuivat Chuckin olevan hahmona Frank Westiä mielenkiintoisempi, niin ainakin allekirjoittaneesta tilanne on päinvastoin. Eihän Frankiekään ollut kummoinen luonnenäyttelijä, mutta tapahtumien kietominen toimittajan ammatin ja valokuvien räpsimisen ympärille tuntui uniikilta. Chuck on vain toimintasankari ja urheilijalegenda, joka kahlaa eteenpäin nyrkkiensä avulla.

Myös käsikirjoitus tuntuu kliseiseltä, mutta tavallaan tämä sopii klassikoista ammentavaan teokseen. On fiksu turvanainen, joka on salassa myös zombeja symppaavan järjestön pomo. On turvallisuuspäällikkö, joka kovistelee päähenkilöä ja murahtelee, että ”sinä tunnuit alusta alkaen epäilyttävältä”. Aivan liian kireään puseroon pukeutuva hyvärunkoinen toimittajakaunotar yrittää hankkia Chuckin avulla – tai kustannuksella – elämänsä skuupin. Ja liuta mainioita sivuhahmoja, joista monen kohtalo on sinun käsissäsi.

Elämyksiä

Vaikka Dead Rising 2 onkin vakava peli vakavasta aiheesta, pienen ihmisjoukon ja yksilöiden selviämisestä katastrofin keskellä ja kylmistä salaliitoista, on pelillä toinenkin puolensa.

Se on näet myös järjettömän hauska ja visuaalisesti antelias. Ruudulla matelee yhtä aikaa satoja laahustelijoita, joiden petomainen ilmeikkyys on häikäisevää. Ja voi että näiden mättäminen mitä mielikuvituksellisimmilla aseilla on riemukasta! Väliin pelaaminen on kuin verta ja irtoraajoja pursuavaa punahurmetta, jossa hihkuu ja hyppii innosta keksiessään uusia tappotapoja.

Mättö on rehellistä ja reipasta lähitaistelua, kahdestakin syystä. Ensinnäkin aseet ovat lähes kaikki tiukkaa fyysistä kontaktia vaativia lähitaisteluaseita. Toisekseen tuliaseilla ja muilla vekottimilla ammuskelu on yhtä sohlaamista. Näin surkeaa tähtäysjärjestelmää ei keksi kuin insinööri.

Erittäin suuri osa pelin viehättävyydestä ja vetovoimasta tuleekin juuri tästä: väkivallan ihanasta monimuotoisuudesta ja riemukkaasta värikkyydestä roiskeineen ja irtojäsenineen. Ja omituisesta huumorista, jota pelaaja voi viljellä mielin määrin. Kukkahattuun ja punaisiin kalsareihin pukeutunut toimintasankari mättämässä zombeja käsilaukulla? Riiiiiight…

Samalla pelin tempo on vekkuli. Hitaasti löntystävät zombilaumat ovat uhka, jonka voi halutessaan useimmiten ohittaa, mutta jota ei ikinä pidä väheksyä. Tee virhe, niin se kostautuu. Väliin voit panostaa seikkailuun, tarinaan ja tutkimiseen, mutta kun haluat irrotella, niin voi sitä murhatappohomman määrää. Ja röhönauruja, kun pelaaja löytää erilaisten esineiden kombokortteja ja tekee hulluja, ääliömäisiä, näyttäviä, täysin tehottomia tai äärimmäisen übereitä tappovälineitä.

Dead Rising 2 onkin edeltäjänsä tapaan erikoinen ristisiitos. Vakava tarina hillittömän väkivaltaisen toimintakomedian kulisseissa. Meikä tykkää.

Viime hetken antikliimaksi

Dead Rising 2 on haastava teos, niin pelinä kuin elämyksenä. Harvasta pelistä nauttii yhtä rehevästi, ja harva peli raivostuttaa näin täydellisesti. Edeltäjänsä tapaan tämäkin on teos, josta on välillä nautittava väkisin. Ja pidettävä taukoja, hengitettävä syvään ja joogalennettävä lohtusuklaakauppaan.

Sillä voi helvetti, että osaa olla peli rasittava. Vaikka esimerkiksi ohjauksessa on pikkupulmia, niin ne eivät yleensä haittaa mahdottomasti. Pelin tallentamisen vaikeus on tahallinen suunnittelupäätös, sillä se onnistuu vain pisuaareissa, joita ei ole todellakaan kovin tiheässä eikä aina edes kulkureittien varrella. Kun vahinkokuoleman jälkeen huomaa hukanneensa tunnin pelaamiset, niin pisuaarien luo oppii matkaamaan mutkankin kautta.

Eräs tallenteluun liittyvä ongelma nousee kuitenkin potentiaaliseksi killeriksi ja huutoraivokohtausten aiheuttajaksi. Tämä, ystävät, on huonoa pelisuunnittelua. Välillä Chuck näet joutuu pomotaistelujen kaltaisiin dramaattisiin yhteydenottoihin, joissa on oikeasti hirveästi haastetta. Ja joissakin näissä on useita vaiheita, ilman tallentamismahdollisuutta välissä. Kun olen puoli tuntia hinkannut ensimmäistä osiota, lopulta onnistunut ja sitten pääsen toiseen vaiheeseen puolikkaan elinpojon kera, niin voi luoja sitä huutoa, kun Chuck kuolee ensimmäisestä hipaisusta. Ei automaattista välitallennusta? Ei mitään restart-pistettä? Kaikki uusiksi? Ette ole tosissanne! Ettehän! Kyllä.

Tämä on juuri sellaista paskaa pelisuunnittelua, josta 30-luvulla vietiin vajan taakse isänmaan vihollisena.

Dead Rising 2 on hillittömän hauska peli, joka kaikessa korniudessaan ja monimuotoisuudessaan on parasta pelikomediaa aikoihin. Samalla se on peli, jonka pelaaminen ärsyttää välillä rajattoman ankarasti ja aidosti. Pidänkö pelistä? Kyllä. En. Herättääkö se tunteita? Kyllä. Haluanko pelata sitä lisää? Jep. Haluanko käyttää huijauskoodeja pomokahinoissa? Takuulla.

Kiltin näköinen paha set

George A. Romero on kiltti setä, joka tykkää verenhimoisista ja aivottomista pedoista. Hänen alkuperäinen zombitrilogiansa (1968, 1978, 1985) on rakentanut kehyksen nykyaikaisille kauhuelokuville ylipäätään, joten häntä voimmekin kiittää monista huonosti nukutuista öistä. Vuonna 2005 julkaistu Kuolleiden valtakunta ja viimevuotinen Survival of the Dead jatkavat mainiosti herran hirviösarjaa.

Zombileffoja ovat toki tehneet muutkin. Oivallisia katseluvinkkejä ovat Resident Evilien ohessa myös Zombi II, Aivokuollut, Shaun of the Dead, 28 päivää myöhemmin sekä ihan tuoreena vetäisynä Grindhouse: Planet Terror.

6/10
Lisää luettavaa