Dead Rising

Dead Rising toteuttaa zombielokuvien perinnettä: äärimmäinen tilanne tarjoaa linssin, jonka kautta voi kuvata erilaisia ihmisiä arkea tarkemmin.

14.9.2011 21:31

Yleensä videopelit suhtautuvat kuolemaan ylimalkaisesti. Kun pelihahmolta lähtee henki, painetaan latausnappia ja yritetään uudestaan. Sivullisia uhreja tulee, mutta aina roiskuu kun rapataan.

Dead Rising -zombipelissä kuolema puree. Kun pelaajan suojelema sivullinen joutuu kävelevien kuolleiden uhriksi, peli zoomaa lähelle ja näyttää, kuinka suolia ja suonia revitään. Temppu tehoaa, koska ihmisellä on taipumus samaistua karun kohtalon kärsiviin. Juuri tällä logiikalla perustelee esimerkiksi Robocopin ohjaaja Paul Verhoeven ratkaisuaan näyttää elokuvansa alussa Alex Murphyn raaka teurastus.

Tapahtumien tylyyttä lisää, ettei pelaaja ohjaa Dead Risingissa karskia sotilasta, vaan paikalle pöllähtänyttä valokuvaajaa eli kuvatoimittajaa. Toki Frank West on keittynyt aika kovaksi sotakirjeenvaihtajana, mutta kun hän ensimmäistä kertaa poimii pistoolin käteensä, paljastuu, ettei hän ole koskaan ampunut ihmistä kohti.

Westissä on jotain inhimillistä moniin muihin pelimaailmojen sankareihin verrattuna, tai ehkä minun on vain helppoa samaistua lehtimieheen.

Zombien valtaamassa ostoskeskuksessa koetaan useampia erilaisia tarinoita. Pelin pääjuoni keskittyy kävelevien kuolleiden alkuperään, mutta vaikuttavampaa tavaraa ovat kohtaamiset eri selviytyjien kanssa.

Niissä Dead Rising toteuttaa zombielokuvien perinnettä, joka syntyi jo 1960-luvun Elävien kuolleiden yössä ja 70-luvun Kuolleiden aamunkoitossa: äärimmäinen tilanne tarjoaa linssin, jonka kautta kuvata erilaisia ihmisiä arkea tarkemmin. Mitä itse tekisit, jos zombit marssisivat kotiseudullesi?

Esimerkiksi ostoskeskuksen asekaupan pitäjä on linnoittautunut tiskinsä taakse, eikä hän epäröi ampua tunkeilijoita. Halutessaan Frank voi kuitenkin vastata tulitukseen. Kun kauppias haavoittuu, hän kysyy: ”Rakastatko aseita todella niin paljon, että olet valmis tappamaan saadaksesi niitä?”. Osoitteleva kohtaus ei ole hienovarainen, mutta muutenkin räikeässä pelissä sillä on pysäyttävää tehoa.

Toki selviytyjiä on monenlaisia. Kaaoksen keskelle karanneet vangit kaahaavat ympäri ostoskeskuksen sisäpihaa jeepillä, joka on varustettu isolla konekiväärillä. Hullu pappi pyörittää omaa kulttiaan elokuvateatterissa, ja sekatavarakauppias puunaa yhä pakkomielteisesti kassakoneitaan.

”Amerikkalaisilla on Jumalan antama oikeus kantaa asetta puolustaakseen itseään”, uhoaa puolestaan muita selviytyjiä ammuskeleva tarkka-ampuja poikiensa kanssa. Dead Risingin ohjaaja Keiji Inafune on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja vääntänyt zombielokuvalegenda George Romeron tapaan mukaan sammiollisen yhteiskuntakritiikkiä.

Kaiken hulluuden keskellä Frank tarjoaa onneksi pelaajalle samaistumisen kohteeksi teflonmiehen, johon kauhu ja hulluus eivät tartu, ja joka antaa tilaa kuvitella pelihahmon luonteesta millaisen haluaa.

Peli ei missään vaiheessa muutu Resident Evilin kaltaiseksi selviytymiskauhuksi, vaan kuten Romeron elokuvat, kulkee enemmän piiritetyn ostoskeskuksen ahtaan paikan kammon, äärimmäisen splatter-veriroiskeen ja epätodellisen komedian seuduilla.

Japanin mallilla

Hyvän asetelman ja hahmokaartin joukosta löytyy myös mielenkiintoinen peli. Dead Rising on japanilaisten pelien historian ensimmäinen kolmiulotteinen hiekkalaatikko, joka ammentaa länsimaisista, Grand Theft Autojen kaltaisista vapaista ympäristöistä.

Tapahtumapaikkana toimii ostoshelvetti, Willametten hyperkauppakeskus. Valinta on hyvä – sen lisäksi että jo Kuolleiden aamunkoitossa selviytymistaistelu käytiin kauppakeskuksessa, ympäristö on todella oma pieni maailmansa.

Kuten jo vanhoissa zombielokuvissa ihmeteltiin, kauppakeskuksista rakennetaan nykyisin entistä suurempia kokonaisuuksia. Niiden rajatusta ympäristöstä saa yllin kyllin kaikkea, mitä ihminen vain voi rahalla hankkia.

Pelaajakin voi kulkea vaate- ja kenkäkauppoihin sovittamaan erilaisia asukokonaisuuksia, skeittailla urheilumyymälän rullalaudalla tai poimia rautakaupasta naulapyssyjä tai moottorisahan.

Kaikkialle ympäristöön on pyritty luomaan toiminnallisuuksia. Esimerkiksi ravintoloissa voi kokata itselleen terveyttä palauttavaa ruokaa tai miksata erilaisia vaikutuksia tarjoavia juomasekoituksia. Kamerakaupasta puolestaan saa paristoja Frankin kameraan ja kirjakaupasta löytyy muun muassa hahmoa kehittäviä aikakauslehtiä.

Valokuvauslehti taskussa kulkeva pelaaja näkee ruudulla neuvoja, milloin valokuvaajan kannattaa räpsiä kuvia parhaiden pisteiden saamiseksi. Ravinto-oppaan avulla ruoka parantaa hahmoa tehokkaammin ja aivopesukirja saa selviytyjät seuraamaan Frankia sokeasti. Japanin kielen oppikirjaa tarvitaan, jotta kaksi vaaran keskelle jäänyttä japanilaisturistia saa houkuteltua mukaansa.

Tämänkaltaisia pelastustehtäviä on Dead Risingissa tarjolla jatkuvasti, mutta kaikkia ei tarvitse eikä edes ehdi suorittaa. Vaihtelua niissä tarjoavat erilaiset tilanteet: miten saada ympäripäissään oleva juoppo mukaansa kohti ostoskeskuksen ainoaa turvapaikkaa?

Välillä noutohommat ovat kuitenkin turhauttavia. Pelastettuja siviilejä ohjaava tekoäly ei tee zombeihin verrattuna kunniaa ihmisaivoille, vaan mukana seuraavat kaverit jumittuvat ympäristöön, ja jos pelaaja on antanut heille aseita, he jäävät liian usein hakkaamaan ylivoimaista hirviöjoukkoa.

Ainakin itse huomasin, että tajuttomien tai kädestä pitäen saatettavien siviilien kanssa elämä oli helpompaa kuin turhiin sankaritekoihin pyrkiviä kaitsemassa.

Turvaan tuoduista selviytyjistä saa kuitenkin reilusti mainepisteitä, joiden avulla Frank kehittyy.

Karatea ja kovuutta

Frank etenee hahmona roolipelimäisesti tasolta toiselle. Sankari oppii hyppypotkuja ja zombeja pilkkovia karateiskuja, mutta jaksaa myös kantaa enemmän tavaroita, tekee kovempaa vahinkoa ja liikkuu vikkelämmin.

Mainepisteiden tuoma lisäkestävyys ja uudet kyvyt ovat tarpeen, sillä Dead Rising on armottoman vaikea. Jo ensimmäisen juoneen liittyvän taistelun voittamiseen kului pitkä tovi, ja ohjain oli jo lentää seinään kunnes tajusin, että vaikka Carlitoa ampuisi pistoolilla suoraan päähän, osumia pitää saada aikaan kymmeniä.

Ammuskelu hoituu sentään sujuvasti Resident Evil 4:n kaltaisesta olan takaa kuvatusta näkymästä, ja muu liikkuminen ja taistelu puolestaan hahmon selkää katsellen.

Erikoisen pelin hahmonkehityksestä tekee se, että Frankin kyvyt voi halutessaan tallentaa ja aloittaa samalla hahmolla koko touhun alusta. Näin voi yrittää suorittaa esimerkiksi väliin jääneitä pelastustehtäviä.

Testipelaamisen aikana hyppäsin seikkailun alkuun kertaalleen, kun tajusin, että tarinatehtävien vaikeustaso ylitti sekä omat että Frankin kyvyt. Jatkuvasti eteenpäin juokseva kello ei antanut tarpeeksi aikaa suorittaa sivuhaasteita mainepisteiden toivossa. Toisella kerralla pelin alkupää tuntuikin inhimillisemmältä, kun Willametten ympäristö alkoi olla tuttu, eikä aikaa kulunut harhailuun.

Aika on nimittäin Dead Risingissa avainasemassa. Jokainen pelimaailman tunti on noin viisi tosielämän minuuttia. Helikopteri on tulossa hakemaan Frankia ja muita selviytyjiä tasan 72 tunnin kuluttua tarinan alusta, ja matkan varrella on pakko suorittaa kaikki tarinatehtävät tai totuus zombipulman taustoista jää toimittajalta ikiajoiksi pimentoon.

Niinpä pelaajan on pidettävä silmällä kelloa ja oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jotta seuraava askel juonta nytkähtäisi liikkeelle.

Tämä on perijapanilaista pelisuunnittelua vastapainoksi vapaarakenteiselle sivutehtävien suorittamiselle ja zombilahtaamiselle.

Alkuun yhdistelmä tuntuu hankalalta, mutta hiljalleen rakennetta alkaa arvostaa. Hiekkalaatikkoleikin rajoittaminen määrätyin aikavälein tapahtuvilla juonikohtauksilla on fiksujen rajojen asettamista. Pelaaja ei koskaan ehdi tulla täysin kylläiseksi ympäristöjä ihmetellessään. Se estää tehokkaasti kyllästymistä.

Oma ansionsa on myös Capcomille ominaisen omituisella juonella, jonka paljastumista odottaa. Dead Risingin päätarina pohtii lihansyöntiä, ymmärtää terroristien motiiveja ja päästää Frankin jopa pelastamaan koko maailman.

Karkea timantti

Dead Risingiä pelatessa kiroilin paljon. Toisaalta zombipeli tempaa mukaansa kovempaa kuin mikään muu peli pitkään aikaan, mutta samalla se turhauttaa kerta toisensa jälkeen. Varsinkin toivoisin pois kauppakeskuksessa liikkumista pilkkovia latausaikoja.

Japanilaiseen tapaan törmäsin usein myös muistutuksiin siitä, että pelaan peliä. Varsinkin pomotaisteluiden ratkominen vaatii ainakin omilla taidoillani tekoälyn rikkomista: yleensä hoitelin vihollisen saamalla sen jumittumaan juoksemaan ympyrää kenkäkaupan hyllyjen väliin, tökkimään kärryä päin pakasteallasta tai peruuttamaan kerta toisensa jälkeen lyhtypylvääseen, minkä jälkeen lyijyä sai pumpata vastustajaan rauhassa.

Myös perushakkauksesta tulee rutiinia. Vaikka zombien mättäminen eri aseilla on jonkin aikaa hauskaa kokeilupuuhaa – sähkökitarasta kaikuu hakatessa voimasointuja, vihollisen päähän isketty suihkuhana vuodattaa zombin tyhjäksi ja niin edelleen – vakiintuu pelaajalle pian vakioarsenaali. Metsästysveitset toimivat hyvin. Aurinkovarjolla puolestaan kaatuvat isot väkijoukot.

Yllättävintä on, että toistuvista toiminnoista vähiten kyllästyttää valokuvaaminen. Dead Risingissa kovimpia mainepisteitä poimii ikuistamalla erilaisia dramaattisia tapahtumia ja selviytyjiä erilaisissa tilanteissa. Kamera kourassa zombilauman keskelle ryntääminen nostaa adrenaliinia paljon enemmän kuin pyssyn kanssa heiluminen.

Todennäköisesti Dead Risingista löytyy vielä paljon enemmän kuin parin viikon testijakson aikana ehti kaivaa esiin. Capcom lupailee peliin myös ladattavaa sisältöä, ja kuten George Romero on elokuvillaan osoittanut, zombiteeman voi siirtää moneen ympäristöön.

Kenties raakoja ja raflaavia kuolemia ihmetellään jatko-osassa sotilastukikohdassa tai pilvenpiirtäjässä?

Saavuta kaikki

Dead Risingin vino huumori yltää myös saavutuksiin eli Achievementeihin. Zombien teurastamisen lisäksi gamerpointeja saa esimerkiksi ”parittaja-Frankina” toimimisesta eli kahdeksan selviytyneen naisen saattamisesta. Pisteitä tulee myös täyskaadosta eli kymmenen zombin tyrmäämisestä keilapallolla.

Ideat ovat hauskoja. Kuten parhaiden saavutuksien täytyykin tehdä, ne rohkaisevat pelaamaan Dead Risingia erilaisilla tavoilla. Myöskään epätyydyttävien loppuratkaisujen saavuttaminen ei kartuta pistetiliä yhtä paljon, joten pelaajan täytyy tehdä parhaansa salaisuuksien selvittämiseksi.

Tervetuloa Willametteen

Coloradolaisen pikkukaupungin, Willametten sydän on sykähdyttävä ostoskeskus! Vieraile Seon’s Food & Stuff -marketissa, josta löydät yhdellä kertaa niin tuoreet vihannekset suoraan paikallisilta maatiloilta kuin suosituimmat välipalatkin – mitä vain tarvitset, tästä kaupasta se löytyy!

Onko kotona tarvetta remonttiin? Al Fresca -promenadilta löytyvästä McHandy’s Hardwaresta löydät työkalut raskaimpaankin purkutyöhön. Elä hetki lännenelokuvaa teeman mukaan rakennetulla Food Court -ravintola-alueella tai pidä taukoa shoppailusta hyppäämällä Wonderland Plazan vuoristoradan kyytiin!

Hyvältä kuulostaa

Suuri osa Dead Risingin äänimaailmasta on zombien örinää, mutta sen ei kannata antaa hämätä. Parhaimmillaan pelin äänisuunnittelu on pelimaailman kärkeä.

Vaikka näyttelijät eivät ole nimikaartia, juonikeskusteluita kuuntelee mielellään. Varsinkin Frank West on karismaattinen.

Myös äänitehosteissa riittää oivalluksia. Eri tavaroilla paiskoo zombeja siitäkin ilosta, että kuulee millä tavalla kamat paukkuvat osuessaan.

8/10
Lisää luettavaa