Koreampi kuori, sama sisältä
Rakas selviytyjä, ne saapuivat keskuuteemme kuin varkain populaarikulttuurin laitamilta. Elokuvien syrjäseuduilta kantautuneet kuiskaukset voimistuivat, kunnes epäkuolleet valtasivat valtamedian. Sarjojen ja isojen tähtien elokuvien lisäksi ne saapuivat myös videopeleihin. Olimme todellakin sokeita tuhollemme. Jos luet tätä, olen jo menehtynyt väsyneiden zombikliseiden erämaahan.
Deadlight Director’s Cut –epidemiassa nämä varjoiksi kutsutut elävät kuolleet valtasivat 2D-tasohyppelyiden turvallisen genren ja pyrkivät muuntamaan sen tunnelmalliseksi zombigenren tarinaksi. Elävien kuolleiden kliseiden avulla kannattaisi kuitenkin kertoa jotain merkittävää, ja siinä espanjalainen pelistudio Tequila Works epäonnistui.
Paranneltu Director’s Cut palauttaa alun perin vuonna 2012 ilmestyneen Deadlightin nykyisille konsoleille. Pelin teknisiä piirteitä on hiottu ja siihen on lisätty erillinen selviytymistila, mutta vuodet eivät kuitenkaan korjanneet pelin tärkeintä ongelmaa: 2,5D-tyyli sopisi yksinkertaisten pelimekaniikkojen kanssa erinomaisesti tunnelmalliseen tarinankerrontaan, mutta tulos lässähtää pahasti.
Huono dialogi ja huonosti ohjattu ääninäyttely sotkevat sarjakuvamaiset välinäytökset, joilla tarinaa kuljetetaan vauhdikkaasti eteenpäin. Kehuttavaa ei ole myöskään graafisissa ratkaisuissa: kolmiulotteiset rauniotalot ja kadut ovat komeita, mutta tunnelmallisuuden nimissä kaikki on suhteettoman pimeää ja likaista. Onneksi aikakaudeksi on sentään valittu rosoisuudeltaan sopiva vuosi 1986. Taustalta saapuvat epäkuolleet aiheuttavat ärtymystä pelaajassa, sillä aina ei ole selvää, missä vaiheessa zombi on samalla tasolla pelihahmon kanssa ja muuttuu taustakoristeesta esteeksi.
Tärkeimmässä asemassa Deadlightissa on tasohyppely, joka toimii kohtuullisesti. Pulmat eivät ole kaikilta osin kovin laadukkaasti suunniteltuja, eikä ohjaus tunnu koskaan täysin luontevalta. Peli suosittelee aina välttämään epäkuolleiden suoraa kohtaamista, mikä on kunnioitettava suunnitteluvalinta – kunnes hoksaa, että ampumisohjaus on itse asiassa pelin parasta antia. Pelkistetystä asevalikoimasta ja rajallisista ammuksista huolimatta muutamat pakolliset toimintakohtaukset tuntuivat pelin parhailta hetkiltä, sillä niissä vauhdikas melkein-parkour ja toiminta yhdistyvät ilahduttavasti.
”Tuloksena on puuduttava seikkailu, jonka loppukäännekin aiheuttaa lähinnä tuskaista urahtelua.”
Suurin osa pelistä kuluu kuitenkin hyppytehtävissä kiroillen ja yksittäisiä zombeja palokirveellä pätkien. Parituntisesta pelistä huomattava osa kuluu lähes täysin irrallisessa sivuseikkailussa, ja pääjuonenkin päätös häämöttää horisontissa jo vartin jälkeen. Päähahmo Randall Wayne yrittää olla hajoamispisteessä oleva The Last of Usin Joel, mutta hahmo vaikuttaa lähinnä ärtyneeltä ja sekavalta. Lopputuloksena on puuduttava seikkailu, jonka loppukäännekin aiheuttaa lähinnä tuskaista urahtelua.
Orastavaa immersiota nakersivat ainakin PS4:llä 1.02-versiossa olleet lukuisat bugit. Kentän läpi putoaminen ja veltto ohjaus ratkesivat helpoimmin lataamalla tilanteen edellisestä checkpointista, mutta passiivisiksi ryhtynyt hissiohjaus vaati koko kohtauksen aloittamisen uudelleen päävalikosta. Yhdessä muutamien huonosti suunniteltujen kohtausten kanssa luvassa saattaa olla tarpeeton määrä uudelleenyrittämistä.
Joten, rakas selviytyjä, varoituksen sana: älä sekoita tasohyppelyitä eläviin kuolleisiin, ainakaan ellet todella aio käyttää sitä tunnelmalliseen tarinankerrontaan. Ja kun lähdet maailmanlopun maisemiin seikkailemaan, muista että elävät ovat usein kauheampia kuin kuolleet ja päähän kannattaa ampua aina kahdesti.
6/10
Deadlight Director’s Cut on päivitettynäkin hiomaton ja puuduttava kokemus. Pelkistetty tyyli tarjoaisi alustan tarinankerronnalle, mutta zombigenren kliseet lähinnä tympivät.
Aake Kinnunen