Pata kattilaa soimaa
En yleensä jaksa liittyä itkuvirteen siitä, kuinka vanhojen pelien remasterointeja pukkaa joka tuutista. Yleensä ne parantavat entuudestaan hyväksi todettua peliä, ja toisinaan hieman keskinkertaisempikin tekele on saanut teknisellä viilauksella uutta potkua. Deadpooliin ei tunnu pätevän oikeastaan kumpikaan.
Heti alkuun täytynee tähdentää, etten pelannut Deadpoolia vanhan polven konsoleilla, joten vertailu alkuperäisversioon on hieman hankalaa. Pelatessa kuitenkin käy nopeasti selväksi, että nykypolven Deadpool-versio on joka tapauksessa teknisesti yskähtelevä ja mekaniikaltaan puuduttava peli. Sen selkein valopilkku on itse Deadpool, joka Marvel-sarjakuvista tuttuun tapaansa tietää olevansa fiktiivinen hahmo. Pelin tapauksessa persoonallisuushäiriöinen antisankari haluaa itsestään videopelin, mutta kehitysstudio High Moon Studiosin lähettämän käsikirjoituksen seuraaminen ei jaksa miestä kiinnostaa. Sen myötä vastaan saattaakin tulla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.
Nokkelimmillaan Deadpool soittelee kesken kaiken pelin kehittäjille tai ääninäyttelijälleen Nolan Northille ja irvailee pelaajan tekemisille. Toisinaan tapahtumien ja heittojen älyttömyydelle on vaikeaa olla nauramatta ääneen, mutta kaikkiin Deadpoolin huumori ei tietenkään uppoa. Mielipuolisen hahmon on oltava jollakin tasolla tuttu, jotta nerokkaan neljännen seinän rikkomisen lisäksi väkinäisille pissakakkatissi-osaston vitseille jaksaa viitata kintaalla.
”Pilkka osuu omaan nilkkaan: Deadpool on pelillisesti yksi puuduttavimpia ja mielikuvituksettomimpia mätkintäräiskeitä vuosiin.”
Deadpoolin huumori kompastuu toisinaan myös omaan nokkeluuteensa. Hahmon naljaillessa pelikliseille ja turhauttaville tilanteille pelaaja ei voi kuin hymähdellä, kuinka pilkka osuu omaan nilkkaan: Deadpool on pelillisesti yksi puuduttavimpia ja mielikuvituksettomimpia mätkintäräiskeitä vuosiin. Tylsistyttävässä napinhakkauksessa ei ole juuri syvyyttä kehitettävistä miekoista, nuijista ja erikoishyökkäyksistä huolimatta, ja paukkuraudoilla ampuminenkin on turhan kepeää. Ruudulla sattuu ja tapahtuu koko ajan, mutta varsinainen tapahtumiin osallistuminen ei koskaan ole erityisen hauskaa.
Vihollisaallot tuntuvat lähes poikkeuksetta liian suurilta ja kestäviltä, eikä niiden pätkiminen ja suolaaminen jaksa viihdyttää pelin tarinankin selkeästi rauhoittuessa räjähtävän alun jälkeen. Erityisen rasittavia ovat tilanteet, joissa pelaajan niskaan heitetään useampi erittäin kestävä pomohahmo, jotka aiheuttivat jo yksinään hampaidenkiristystä. Melko pieniä pelialueita onnistutaan sentään kierrättämään tarpeeksi hyvin, mutta jopa maailmassa liikkuminen ja hyppeleminen on hengetöntä ja epätarkkaa.
Deadpool on kaikin puolin yksi niitä nykypolven käännöksiä, jonka tarpeellisuus on kyseenalaistettava. Uudemman raudan teholisäyksistä ei oteta juuri mitään irti, ja vaatimattoman näköinen peli vieläpä yskähtelee teknisesti turhan usein. Ennen kaikkea sen vajaavaisuudet ohjauksessa, taisteluissa ja kenttäsuunnittelussa vain korostuvat pääsankarin irvaillessa pelaajasta riippumattomillekin epäonnistumisille. Naljailu toki kuuluu Deadpoolin luonteeseen, ja hahmon faneille se riittääkin kompensoimaan pelin heikkouksia. Omalla kohdalla huumori olisi uponnut entistä paremmin, mikäli itse pelaaminen ei tapahtuisi hampaat irvessä.
4/10
Puuduttavaa toimintapeliä kannattelee vain Deadpoolin erikoinen luonne. Se riittänee faneille, mutta ei peruspelaajille.
Ville Arvekari