Se tavallinen maailmanloppu
Maahanmuutto puhuttaa synkässä tulevaisuudessakin. Useamman muukalaisrodun Votan-koalitio ei nimittäin saavu arkkialuksineen valloittajina, vaan uutta kotia etsivinä naapureina, mutta mukana seuraavat lieveilmiöt ovat epävireistä hanurinsoittoa ikävämpiä: äiti Maa riutuu muukalaisolioiden ja kasvien lonkero-otteessa, ja ostarin kulmilla notkuu aivonesteet imeviä mutantteja. Kun lajien väliset jännitteet puhkeavat sodaksi, ihmiset ja mukavammat avaruusoliot päättävät ryhtyä pelille nimen antavaan vastarintaan ja ovat ampumatta toisiaan parhaassa integraation hengessä. Ei hätää, tapettavaa riittää silti.
Defiance-peli on kehitetty rinta rinnan yhdessä samannimisen tv-sarjan kanssa. Koska suhteellisen harvalla suomalaisella näkyy SyFy-kanava, veikkaisin, että useimpia kiinnostanevat pelilliset ansiot eikä Defiancen sijoittuminen transmedian kentälle.
Defiancen suurin mysteeri on aluksi se, mihin lajityyppiin se yleensä sijoittuu. Peli tuntuu aluksi Borderlandsin kaltaiselta ryhmäräiskinnältä, mutta moninpeliin ei liitytä, vaan se on päällä koko ajan. Toisia pelaajia suhahtelee ohi kartalle koko ajan, mutta ei heistä useimmiten tarvitse välittää. Defiance ei ole myöskään nettiroolipeli, sillä hahmonkehitys jää täysin räiskinnän jyräämäksi. Olisiko tämä aivan samaa yhteisöllistä ammuskelua, jota Bungie aikoo Destiny-pelissään?
Aluksi luodaan oma hahmo tai lähinnä valitaan sen naama. Tarjolla on mies- ja naispuolisia ihmisiä sekä yksi Votan-muukalaisroduista, joka erottuu homo sapiensista vain Avatarin sinioravilta lainatun lättänenän ansiosta. Ei kovin eksoottista. Ainoa pelimekaaninen valinta tehdään ensimmäisessä tehtävässä, jossa valitaan yksi neljästä kyberneettisestä supervoimasta. Niitä ovat näkymättömyys, harhautusmaali, pyssytehostus ja pikajuoksu. Ei sekään kovin väräyttele, ja valinnan voi vaihtaa milloin vain. Pelihahmot erottuvat toisistaan siis lähinnä vaatteiden perusteella.
Tuhon jälkeisen pelimaailman vahvuutena ja ongelmana on se, että kaikki tuntuu oudon tutulta. Borderlands-lainailut yhdistyvät jatkuvaan tunteeseen siitä, että pelaaja on mukana epävirallisessa Fallout-lisäosassa, jossa supermutanteilla on erivärinen iho. Huonommistakin lähteistä voi tietysti lainailla. Toivon mukaan pelillä ja tv-sarjalla on vain eri kirjoittajat, sillä peli-Defiancen taakkana ovat kliseiset sivuhahmot ja unettava dialogi. Fiktiivisten kirosanojen eli Judge Dreddin ”drokkin” ja Galactican ”frackin” joukkoon liittyy kakkaa tarkoittava ”shtako”, jota toistellaan nolostuttavalla innolla.
Parasta Defiancessa on anteliaisuus tappopuuhien suhteen. Pelaaja nappaa tehtävän, hyppää mönkijänsä tai autonsa kyytiin ja hurauttaa toimivan kartan avustuksella kohti kohdetta. Matkalla tulee vastaan armeijan saattue, jota vastaan on hyökätty. Pari muuta pelaajaa liittyy sattumalta tulitaisteluun, ja pian tilille rapsahtaa palkkio. Kartalle on ripoteltu sivutehtäviä sen verran runsaasti, että aina on vain 30 sekunnin matka seuraavaan rähinään. Räiskintäfanien onnistuminen perustuu omaan taitoon eikä pelihahmon numeroarvoihin, sillä aseiden ja kerättyjen ”perkien” vaikutus on minimaalinen.
Pelihahmot ovat ammatiltaan Vault Hun- ei kun siis Ark Huntereita, jotka metsästävät taivaalta tipahtelevia siirtokunta-alusten palasia. Nämä Arkfall-tapahtumat ovat kaikille avoimia satunnaistaistoja, joiden ilmestyessä kartalle on syytä suunnata nopeasti mukaan. Rahaa, herkkuja ja kokemuspisteitä satelee todella anteliaasti Arkfalleihin osallistuville, mutta nämä humppakestit tiivistävät Defiancen ongelmat tehokkaasti, sillä niitä voi kuvata vain Suomen armeijan virallisella termillä ”häröpallo”. Valtava pelaajalauma surraa paikalle namin toivossa, ja pian kaikki laulattavat konekiväärejä villisti vailla järjen hiventä satojen muukalaisörkkien rynnätessä ottamaan osansa luodeista.
Defiancessa on niin paljon asioita, joita peli voisi tehdä paremmin, mutta en silti osaa olla sille kovin vihainen. Perusapokalypsissä on jotain sympaattista, ja Fallout-MMO:ta on varmasti useampikin kaivannut. Muunneltavien aseiden joukossa on sellaisia mutkia, joilla jaksaa pärisyttää örkkejä kumoon useammankin tunnin. Hupia irtoaa tosin lähinnä pc-versiosta, joka näyttää kelvolliselta vanhemmallakin koneella. Testasin ohessa Defiancea myös PS3:lla, ja voihan shtako! Konsolilla grafiikka on masentavan mössöistä, ja ruudunpäivitys tökkii lähes koko ajan. Molemmat versiot kärsivät alkuvaiheessaan MMO-pelien julkaisuongelmista, kuten jumittavista tehtävistä, mutta ainakin korjauspäivitysten sisältö näyttää lupaavalta. Valittu maksumallikin kelpaa. Pelin oston jälkeen voi tehdä mikro-ostoksia, mutta ei niitä oikeastaan tarvitse.
Defiancen tulevaisuudesta on helppo huolestua. Alku on vaikea, mutta tästä olisi hyvä edetä korjaavilla ja peliä laajentavilla päivityksillä. Seuraavaksi ei katsota vain sitä, löytääkö peli pelaajia, vaan myös sitä, nappaako tv-sarja katsojia kakkoskauden edestä.