Demon’s Souls ilmestyi Japanissa jo viime vuoden helmikuussa, ja sen julkaisusirkus on taatusti yksi pelihistorian noloimmista mokailuista. Sonyn Japan Studio avusti From Softwarea pelin teossa, mutta yhtiö ei halunnut sitten julkaista valmista teosta lainkaan Japanin ulkopuolella. Päätös on ymmärrettävä, sillä kyseessähän on kuitenkin vain Nethackin, Diablon ja Ninja Gaidenin parhaat puolet sekoittava moderni klassikko, eikä Euroopassa tunnetusti nautita kovaakin kovemmista hardcore-roolipeleistä. Maailmassa on kuitenkin oikeutta, sillä julkaisuvastuun ottivat USA:ssa Atlus ja nyt Euroopassa Namco Bandai.

Japanilaiseksi roolipeliksi Demon’s Souls on jotain aivan muuta, kuin mitä tuolta suunnalta on totuttu odottamaan. Pelin intro pärisyttää synkeitä rumpuja, läiskii ruudulle mustan ja ruskean sävyjä ja kertoo demonista, joka asetettiin maan päälle syömään ihmiskunnan sielut. Boletarian valtakunnan monarkki mokaa pahasti herättäessään kyseisen pahuuden, ja demonien täyttämä valtakunta houkuttelee luonnollisesti sankarit ympäri maailmaa paikalle – ja kuolemaan.

Tarvetta henkivakuutukselle

Aivan, kuolema on tässä toimintaroolipelissä silkkaa perusmekaniikkaa. Jo pettävän helpossa tutustumiskentässä jättidemoni liiskaa pelaajan fantasiaurhon kuin kärpäsen, ja tämän sielu jumiutuu ikuisesti kummalliseen Nexuksen torniin. Epäilyttävät vastaantulijat selittävät, että nyt on taisteltava läpi Boletarian eri kolkkien ja ahmittava kaikkien vastaantulijoiden sielut. Nämä sielut ovat pelissä sekä kokemuspisteitä että varusteiden hankintaan tarkoitettua valuuttaa, ja tarkoituksena on sieluttaa omasta hahmosta niin kova heppu, että hengiltä saadaan arkkidemonien kopla ja itse suursaatana. Tällä kertaa ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin sielu palaa aina Nexukseen jokaisen kuoleman jälkeen.

Demon’s Souls on nimittäin aika vaikea peli. Se on niin vaikea, että vihakohtauksilta on aluksi vaikea välttyä. Ne katoavat kuitenkin kun tiedostaa sen, että peli ei huijaa eikä ole epäreilu. Jokaisesta tilanteesta voi selvitä, kunhan vaivautuu opettelemaan oikeat liikkeet ja hankkimaan oikeat varusteet. Silloin vaikeustason vihaaminen vaihtuu rakkaudeksi: kun kymmenen epäonnistumisen jälkeen pääsee eteenpäin pahasta kohdasta, sitä vain tietää, että kasvua on tapahtunut. Se on kuin peliversio Bill Murrayn Päivästä murmelina, sillä ainakin minun taitotasollani eteneminen vaatii suoritusten hiomista ja toistoa.

Maailmanmatkaaja

Demon’s Soulsin ainoaksi todelliseksi suunnitteluviaksi luenkin sen, että sen hienous ei välity pelin alusta. Pelaaja on lukittu ensin mariomaisesti nimettyyn 1-1-maailmaan eli Boletarian linnan porteille, eikä ennen ensimmäisen pomon kuolemaa ole mahdollisuuksia edes kasvattaa oman hahmon kykyjä ja ominaisuuksia.

Kun tästä selviää, peli avautuu nerokkaalla tavalla. Pelin viisi maailmaa ovat kaikki auki alusta lähtien, ja niitä voi lähteä selvittämään oman maun mukaan. Aluksi ei välttämättä onnistu läpäisemään mitään, mutta kun aseistusta kertyy vaikkapa 2-1:stä ja taikuutta 3-1:n kautta, seuraavaksi voi läpäistä vaikka koko nelosmaailman. Pelimekaniikan syvyys ja runsaat salaisuudet paljastuvat tässä hitaasti. Perfektionisteille Demon’s Souls onkin todellinen helvetti: kaikkea ei voi saavuttaa ensimmäisellä pelikerralla, vaan hahmo siirtyy varusteineen pelin läpäisyn jälkeen koko ajan vaikeutuvaan New Game Plus -tilaan nelisen kertaa, ennen kuin kaikki Trophy-materiaali on hanskassa.

Doom-fantasiaa

Peli asettaa kuitenkin jo ensimmäisellä kerralla pelaajan ihmeteltäväksi ison läjän aseita, loitsuja ja hirviöitä ja pakottaa sitten pelaajan opettelemaan ne läheisesti, suorastaan intiimisti. Varusteet ovat hahmon peruskykyjä tärkeämpiä eikä pelihahmo koskaan muutu kuolemattomaksi jumalsankariksi. Ahtaassa käytävässä on kuitenkin hyvä olla mukana esimerkiksi iso kilpi ja keihäs, joiden takaa voi sohia melko turvallisesti, mutta vaarallisia aaveita voi joutua metsästämään tulinuolilla ja jousella tai taikuudella. Omaa hahmoa ei toki ole pakko kehittää jokapaikan höyläksi, vaan erikoistumisellakin pärjää, jos taito riittää. Peli yllättää kuitenkin uusilla kieroilla tempuilla niin useasti, että sopeutumiskykyä vaaditaan.

Toimintakaan ei petä, vaan taistelu on dynaamista ja tappavaa. Lyöntejä, väistöjä ja torjuntoja säätelee hahmon väsymysmittari, ja pari kovaa iskua kilpeen avaa reitin tappavalle huitaisulle. Pelin ainoa pelitekninen pulma syntyy siitä, että vihollisiin lukittautuminen onnistuu vain hieman turhan lyhyeltä matkalta, mikä tekee taikuuden käytöstä ajoittain turhauttavaa.

Boletarian eri maailmat ovat ihastuttavan erilaisia kaivostunneleista myrkkysoihin, ja niiden ”Doom kohtaa Dante’s Infernon ja Dungeons & Dragonsin” -tyyli on omaperäinen ja synkkä. Pelillä ja joko vastustajiksi tai apureiksi lähtevillä sivuhahmoilla on oma mytologiansa, jota ei selitellä liikaa. On helppo tuntea olevansa pöytäroolipelien tai Nethackin luolaholveissa, kun pääsee hiipimään Mind Flayerin kimppuun puukotus mielessä, varsinkin kun tietää, että olion lonkerot kykenevät imaisemaan pelihahmon aivo pihalle kertaiskulla.

Tämä on Sparta!

Demon’s Soulsin nostaa huippupelistä klassikoksi sen tapa käyttää nettiä ja moninpeliä. Toki sitä voi pelata puhtaasti yksinpelinäkin, mutta jos konsoli on kiinni netissä, se on silkkaa pelkuruutta. Pelimaailman kiirastulimaisuus korostuu siinä, että Demon’s Souls antaa pelaajan nähdä hetkittäin toisten pelaajien aavemaisia hahmoja taistelemassa omissa seikkailuissaan. Lattialle voi kirjoittaa hehkuvia viestejä, joissa toisia pelaajia voi varoittaa vaaroista ja verilammikot näyttävät pelihahmojen 10 viimeistä sekuntia ennen kuolemaa. Keksintö on loistava kahdessa mielessä: aavenäyt nostavat tunnelmaa ja opettavat pelaamaan paremmin.

Varsinaista moninpeliä ei ole, mutta hahmojen sielut voivat siirtyä yhden kentän ajaksi kerrallaan toisten peleihin joko auttamaan tai tappamaan. Pelin PvP eli pelaajien väliset taistelut ovat yllättävän toimivia, mutta niihin on turhauttavan vaikeaa päästä sisälle: PvP on muodostanut jonkinlaisen alakulttuurin, jossa huippuunsa tuunatut hahmot tappavat toisiaan täydellisin varustein. Toisten pelaajien murhaaminen mustina aaveina vesittyy hieman siihen, että aloittelijankin peliin voi luikertaa kierosti varusteltu ja täysin ylivoimainen tappaja, mutta sellainen on Demon’s Soulsin luonne.

Demon’s Souls on epäilemättä äärimmäisen rajatun kohdeyleisön peli, mutta en suostu laskemaan tätä minkäänlaiseksi viaksi, sillä se on myös parhaita millään koneella koskaan pelaamiani roolipelejä. Jos todellinen fantasiasankaruus kiinnostaa eikä pääkopassa ole taipumusta itkupotkuraivareihin, huonekalujen repimiseen tai ohjainten heittelyyn, tätä helvettiä ei voi ohittaa.

Kävipä munkki!

Erinomainen esimerkki Demon’s Soulsin tuoreesta pelimekaniikasta on Latrian Tornin eli kolmosmaailman pomo, kurttuinen ja kuollut Yellow Monk, joka yllätti minut täydellisesti ennen kuin pääsin edes kyseisen maailman loppumetreille. Yritin päästä yhteistyöpeliin toisen pelaajan kanssa sinisenä aaveena, kun minut imaistiinkin toisen pelaajan peliin munkin ilkeäksi apuriksi. Hiipparin keltainen rätti kietoutui hahmoni päähän, jolloin muutuin käytännössä kyseisen maailman loppupomoksi. Ensipaniikin jälkeen hiiviskelin nurkan taakse ja valmistelin varusteeni maksimitehoista taikahyökkäystä varten. Kun onneton pelaaja pääsi kentän loppuun, odotin hetken ja loikkasin esille laukoen kaksi tulipalloa hänen selkäänsä. Savuavan ruumiin äärellä oli pakko pohtia netin toisessa päässä mahdollisesti kuuluvia kirosanoja ja sitä hienoutta, kuinka luontevasti Demon’s Souls tarjoili pelaajien välistä konfliktia pyytämättä ja yllättäen. Paha karma puraisi tietenkin myöhemmin pyllystä, sillä munkki on myös omissa seikkailuissani toisen pelaajan ruumiillistuma ja siten täysin arvaamaton vastus.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:14]

Jo nyt kulttipelin maineeseen noussut Demon’s Souls ei meinannut löytää kustantajaa Japanin ulkopuolella, eikä ihme. Kyseessä on poikkeuksellisen vähäeleinen ja kaikkia muita kuin vannoutuneimpia pelaajia luotaan työntävä mestariteos, joka edustaa monin tavoin menneiden aikojen roolipelejä. Jos tietää, mikä on Nethack, tajuaa parhaiten, mistä Demon’s Soulsissa on kyse, sillä yhtymäkohtia näiden kahden pelin välillä on jopa hämmästyttävän paljon.

Päinvastoin kuin lukuisissa muissa roolipeleissä, etenkin japanilaisissa, ei Demon’s Soulsissa seikkailla karkinvärisessä satumaailmassa, jossa sankarit ovat nuoria ja komeita ja meno sen mukaista. Sen sijaan Demon’s Soulsin maailma on melankolinen, salaperäinen, synkkä ja myös lievästi karmiva. Koko ajan on tunne, että kaikki on jotenkin vinksahtanutta ja toivotonta – kuin painajaiseksi muuttuvaa unta. Tunnetta vahvistaa pelin omaperäinen verkkotuki, jonka myötä pelaaja näkee ajoittain muiden pelaajien hahmojen välähdyksiä omassa pelissään, puhumattakaan mahdollisuudesta hypätä toisten peleihin joko auttamaan tai jahtaamaan toisia pelaajia.

Pelillisesti Demon’s Souls ei selitä eikä pyytele anteeksi. Kaikki opitaan joko kantapään kautta tai sitten muilta pelaajilta. Toisaalta pelaajat ovat myös vapaita menemään minne haluavat ja kehittämään hahmoaan kuten haluavat. Rajoituksia on aika vähän, paitsi että jos tunkee nenäänsä liian varhain väärille alueille, kokee nopean lopun. Nämäkin rajoitukset oppii vasta yrittämällä, ja taitavat pelaajat osaavat kikkailemalla tappaa vaikka lohikäärmeen alhaisen tason hahmoilla. Pimeydessä vaanii aina vaara, oli kyseessä sitten tappava pudotus tai hirviö. Uusien paikkojen tutkiminen on aina yhtä piinaavaa.

Monet pelin pelaajat ovat todenneet, että Demon’s Souls aukeaa kunnolla vasta ensimmäisen läpipeluukerran jälkeen, ja he ovat siinä oikeassa. Ensimmäinen pelikerta on kaikin tavoin opettelua tulevia pelikertoja varten. Demon’s Souls on kieltämättä vain harvojen herkkua, mutta niinhän ne kulttiklassikot aina ovat.

9/10
Lisää luettavaa