Toinen kerta toden sanoo?
Destiny on peli, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Toiset vihaavat sitä armottomasti, vaikka eivät ole sitä koskaan edes pelanneet, ja toiset ovat upottaneet siihen jopa tuhansia tunteja peliaikaa. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Ensimmäisellä Destinyllä oli silti kiistatta puutteensa etenkin julkaisussaan, mutta se oli myös yhtä paljon verkkoroolipeli kuin verkkoräiskintä, eli se jatkoi kehittymistään tasaiseen tahtiin julkaisun jälkeen. Etenkin suurin laajennus The Taken King antoi pelille selkeän suunnan monine muutoksineen, uudistuksineen ja linjanvetoineen. Ei ihme, että jatko-osan tekemisen sai vastuulleen sama kehittäjien joukko. Millainen siis mahtaa olla Destinyn toinen tuleminen?
Ensimmäisen pelin suurimpia ongelmia olivat tarinan ohuus ja epämääräisyys. Destiny 2 aloittaakin tarinansa suoraviivaisesti ja rytinällä. Cabal-muukalaisten Punainen legioona hyökkää Maahan, valtaa ihmisten Viimeisen kaupungin ja vangitsee Matkalaisen, joka antaa pelaajien ohjaamille guardianeille näiden supervoimat. Tarina käsittelee tietenkin näiden voimien takaisinsaamista sekä cabal-vihollisten ja niiden johtajan Dominus Ghaulin suunnitelmien pysäyttämistä. Mitään kirjallisuuspalkintoa käsikirjoitus ei voita, mutta ainakin tarinalla on selkeä punainen lanka ja se on helposti ymmärrettävissä, päinvastoin kuin alkuperäisessä pelissä. Saadaanpa sen aikana myös vastauksia salaperäisen Matkalaisen ja vex-robottien luonteesta.
Matkaa ei myöskään koeta yksin, sillä jokaisessa tapahtumapaikassa on yksi keskeinen hahmo, joka toimii pelaajan kontaktina ja on äänessä tasaiseen tahtiin. Myös emopelin vanguard-johtajat Zavala, Ikora ja Cayde-6 saavat runsaasti aikaa parrasvaloissa ja hieman lisää syvyyttä luonteisiinsa. Persoonalliset hahmot, kuten Maan EDZ:n herrasmiestarkka-ampuja Devrim Kay tai Ion kärttyisä awoken-tiedemies Ashir Mir, herättävät maailman eloon, eikä se tunnu enää niin autiolta kuin ennen. Tämä onkin tarpeen, sillä oma hahmo on edelleen täydellinen tuppisuu ja oma Ghost (edelleen Nolan North) tuntuu olevan sen tulkki, joka on koko ajan äänessä. Maailma siis elää tällä kertaa huomattavasti enemmän, mutta oman hahmon persoonallisuus on nytkin pelkkää pahvia.
Ykkösosaa rasitti sen julkaisu myös edelliselle konsolisukupolvelle, joka asetti pelille tuntuvat tekniset rajoitteet. Niistä on jatko-osassa päästy eroon, mikä näkyy ulkoasussa ja etenkin ympäristöjen koossa. Jokainen neljästä uudesta tapahtumapaikasta on valtava. Ne ovat myös huomattavasti suurempia ja laajempia kuin mitä tarinatehtävät tarvitsevat. Tarinatehtävien lisäksi pelimaailma onkin täynnä jokaisen paikan omia sivutehtäviä, jotka avaavat sen ja paikallisen yhteyshahmon taustoja varsin mielenkiintoisilla tavoilla. Muutakin tutkittavaa ja löydettävää pelimaailmasta löytyy arkkujen, Cayde-6:n aarteiden ja etenkin Lost Sector -luolastojen muodossa. Erityismaininnan ansaitsevat Bungien loihtimat satumaiset näkymät, jotka etenkin nyt suuremmassa mittakaavassa ovat todella pysäyttäviä. Io, Titan, Nessus ja Maan EDZ ovat kaikki ulkoisesti hyvin erilaisia ympäristöjä ja tarjoavat näin hyvää vaihtelua seikkailuiden aikana.
Vaikka tarinaa onkin nyt enemmän, ei Destiny 2 ole edelleenkään varsinainen yksinpeli ainakaan todellisia haasteita kaipaaville. Haasteet odottavat yksinpelin jälkeen alkavassa loppupelissä, ja niistä monet vaativat ryhmäpelaamista. Silti kakkonen on huomattavasti ykköstä yksinpelaajaystävällisempi. Jokainen alue on käytännössä oma avoin ja laaja hiekkalaatikkonsa, joissa voi tehdä mitä huvittaa.
Pelihahmon tehoa mittaava Light-arvo on korvattu nyt yksiselitteisemmällä Power-arvolla, jota aletaan pikkuhiljaa hivuttaa ylemmäs varustejahdilla. Saalista putoaa lähes kaikesta, mitä pelissä tekee, mutta se nostaa hahmon voimatasoa yleensä vain hyvin vähän lukuun ottamatta viikoittaisten haasteiden palkintoja ja haluttuja Exotic-esineitä. Niinpä tavaraa pitää kerätä paljon. Tässä onneksi auttaa se, että Bungie on yksinkertaistanut alkuperäisen pelin monimutkaista valuutta- ja mainejärjestelmää. Nyt jokainen alue tai pelimuoto pudottaa omia merkkejään kaikesta, mitä siellä tai siinä tehdään. Merkit puolestaan antavat omia palkintojaan, kuten aseita tai haarniskan osia. Koska systeemi on kaikkialla sama, homma pysyy selkeänä.
”Destiny 2 on kokonaisuutena huomattavasti runsaampi ja monipuolisempi peli kuin alkuperäinen. Se on myös pitkälti samaa kuin ennen mutta paremmin ja suoraviivaisemmin toteutettuna.“
Varusteissa ei enää ole satunnaisarvoja, joten niiden täydellisen yhdistelmän jahtaaminen on historiaa. Koska joka pelitilalla tai tapahtumapaikalla on nyt kuitenkin omat varusteensa, on pelaajilla silti tavoiteltavaa niiden keräämisessä. Pelaajan elämää helpottaa myös kartta, joka näyttää muun muassa tehtävien sijainnit sekä Public Event -tehtävien tapahtumapaikat ja -ajat. Sen kautta on myös mahdollista kaukosiirtyä paikasta toiseen ilman kiertoradalle erikseen joka kerta siirtymistä, kuten ensimmäisessä osassa.
Kun voimatasoa alkaa kertyä tarpeeksi, voi siirtyä loppupelin vaikeampien haasteiden pariin. Niitä ovat esimerkiksi uusitut aikarajoitteiset Nightfall-tehtävät ja raid-tehtävä. Ensimmäinen uusi raid-tehtävä Leviathan on hyvin erilainen verrattuna mihinkään ykkösosassa nähtyyn, sillä se ei sisällä suoraviivaisia miljoonia luoteja imeviä pomovastuksia. Sen sijaan haasteet ovat nyt harjoittelua, tarkkaa yhteistyötä ja tiukkaa kommunikointia vaativia monimutkaisia kokonaisuuksia. Destiny-veteraaneille ne ovat hyvää vaihtelua, mutta on helppo nähdä niiden olevan uudemmille pelaajille myös turhauttavan hankalia. Vaikeita haasteita tarjoavat myös useat Exotic-aseiden omat tehtävät.
Pelaajien väliseen taisteluun keskittyneen Cruciblen suurin muutos on, että pelaajia on tiimissä puolellaan aina neljä pelimuodosta riippumatta. Olin itse alun perin tämän suhteen epäileväinen, mutta käytännössä veto osoittautuu toimivaksi, sillä neljän pelaajan tiimit tekevät matseista paljon aiempaa taktisempia. Kun määrä on koko ajan sama, homma pysyy aina kasassa, vaikka pelimuoto vaihtuukin. Näin on myös helpompi hypätä uuteen Trials-turnaukseen, jossa todelliset pelitaidot mitataan. Toki satunnaisten pelaajien kanssa tulee välillä vastaan tapauksia, joissa pelaajat vain sooloilevat eivätkä edes yritä pelata yhteen. Neljällä pelaajalla yksikin tällainen spede riittää, ja pelaaminen on silloin turhauttavaa todennäköisemmän tappion takia.
Destiny 2 on kokonaisuutena huomattavasti runsaampi ja monipuolisempi peli kuin alkuperäinen. Se on myös pitkälti samaa kuin ennen mutta paremmin ja suoraviivaisemmin toteutettuna, mikä korostaa ensimmäisen pelin puutteita entisestään. Kaiken ytimessä on edelleen rautainen ja hiottu räiskintämekaniikka, joka on edelleen kunnossa ja vieläpä hieman parannettu ytimekkäämpien äänien ja tuntuman ansiosta.
Suoraviivaistus tekee pelistä myös aiempaa aloittelijaystävällisemmän ilman, että syvyyttä katoaa vanhojen fanien makuun liikaa. Tämä on jo saavutus sinänsä. Jatko-osa sisältää paljon muutoksia ja uutuuksia, mutta niitä suurempia jää silti kaipaamaan. Viholliset ovat edelleen samoja parilla pienellä poikkeuksella, samoin kuin hahmoluokat ja niiden aliluokat erikoiskykyineen – tai ainakaan ne eivät tunnu tarpeeksi erilaisilta. Onkin oletettavaa, että pelin tästä laajentuessa ja kehittyessä tullaan näkemään etenkin uusia vihollisia.
Destiny 2 tuntuu nyt siltä kuin mitä alkuperäisestä pelistä odotettiin, eikä se ole huono asia edes vanhoille faneille. Upotin itse ensimmäiseen peliin reilut 800 tuntia peliaikaa, ja silti jatko-osa tuntuu tarpeeksi tuoreelta, että se on koukuttanut minut aivan yhtä pahasti. Destinyn voikin sanoa olevan kokonaan oma pelityyppinsä, jota on vaikea verrata mihinkään muuhun.