Uneksivatko androidit vapaudesta?
Quantic Dreamin Detroit: Become Human ei selitä vaan näyttää. Peli alkaa panttivankitilanteesta, jossa ohjelmointinsa kahleista irtautunut, erehdyttävästi ihmistä muistuttava androidi uhkaa hypätä parvekkeelta pieni tyttö kainalossaan. Esipuheita ei tarvita, sillä avauskohtaus panee pelaajan välittömästi silmätysten pelin maailman perimmäisen totuuden kanssa. Tekoälyt ovat kehittäneet tietoisuuden, eikä meistä ole enää niiden herroiksi.
Pelaaja ohjastaa kohtauksessa androidietsivä Connoria, jonka tehtävänä on ympäristöä tutkimalla ja todisteita yhdistelemällä selvittää, mitä on tapahtunut, ja toivon mukaan puhua lajitoverinsa pois reunalta. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tyttö näkee vielä huomisen. Pahimmassa tapauksessa kaikki kolme syöksyvät kuolemaansa pelin alkuminuuteilla.
Päättyi välikohtaus miten päättyi, tunnistaa pelin välittömästi ranskalaisen Quantic Dreamin tuotokseksi. David Cagen mielipiteitä jakavia teoksia pelanneet tietävät heti, mitä odottaa. Detroit on edeltäjiensä tapaan peloton jännitysnäytelmä, joka tekee pelaajasta samaan aikaan ohjaajan, näyttelijän ja uhrin. Hyvää mieltä tai lämpimiä tunteita tältä peliltä on turha toivoa.
Kuten Detroitia edeltäneissä Fahrenheitissa ja Heavy Rainissa, lasketaan pelaajan käsiin useamman hahmon elämä. Connorin puurtamisen lisäksi päästään seuraamaan väkivaltaisen huumehörhön jälkiä siivoavan sisäkkörobotti Karan sekä halvaantunutta taiteilijavanhusta avustavan Markuksen vaiheita. Arkisesti alkavat tarinantyngät monimutkaistuvat vauhdilla, kun androidit alkavat herätä todellisuuteen massoittain ja pelin päähahmot päätyvät tapahtumien keskipisteeseen tavalla tai toisella.
Peli on jaettu lyhyisiin jaksoihin, joista kukin keskittyy yhden hahmon näkökulmaan. Nopean rytmityksen ansiosta yksikään juonenkäänne ei painu unholaan, vaikka kertoja vaihtuukin usein. Mielenkiintoa pitävät yllä myös selkeät sävyerot hahmojen välillä. Siinä missä Karan kaari on sydäntäsärkevän ihmisläheinen, Markuksen ja Connorin tarinat käsittelevät monin verroin suurempia teemoja robottivallankumouksen sydämessä.
Tarinasta ei voi paljastaa piiruakaan kokemusta pilaamatta, mutta mainittakoon, että monitahoisen juonenpunontansa ansiosta Detroit onnistuu käymään läpi koko draaman kirjon säikyttelykauhusta rehelliseen vollotusliikutukseen. Kunkin pelaajan yksilöllisistä mieltymyksistä riippuen yhden hahmon näkökulma saattaa kiinnostaa enemmän kuin toisten. Siitä muodostuu ongelma, jos hahmojen juonisäikeet alkavat ajan mittaan nivoutua yhteen. Eteen tulee tilanteita, joissa on pakko valita puolensa siitä huolimatta, että päähenkilöiden motiivit saattavat olla täysin ristiriidassa toistensa kanssa. Vaikeista päätöksistä peliä ei voi kuitenkaan moittia, koska tuskanhikiset miettimistauot ovat Detroitia parhaimmillaan.
Kunkin kohtauksen lopussa seisoo vuokaavio, joka listaa aikajärjestyksessä kaikki mahdolliset toimet ja valinnat. Näkemättömiä tilanteita pelaajalle ei paljasteta, mutta niiden paikkojen perusteella tarinan haarautumista voi seurata helposti. Kaavio on ennen kaikkea keino takoa pelaajan päähän, kuinka monisyinen Detroitin juoni todella on. Pelin käsikirjoituksessa oli kertoman mukaan lähemmäs 3 000 sivua, ja sen huomaa, sillä enemmistöllä kohtauksista on kolmesta viiteen erilaista loppua.
”Kokonaisia paikkoja ja juonipolkuja jää ensimmäisellä pelikerralla näkemättä, ja kuolema on jatkuva, todellinen uhka.”
Valintojen seuraukset ovat kouriintuntuvia myös yksittäisten kohtausten ulkopuolella. Kokonaisia paikkoja ja juonipolkuja jää ensimmäisellä pelikerralla näkemättä pientenkin päätösten takia, ja kuolema on jatkuva, todellinen uhka. Valinnanvapaus ei siis tällä kertaa ole millään saralla illuusio, vaan jokaiseen hetkeen eläytyy tietäen, että omat päätöksensä joutuu vielä kohtaamaan.
Peli tosin tarjoaa mahdollisuuden pelata kohtauksia uudelleen missä vaiheessa tahansa, mutta Cage itse on kehottanut pelaajia hillitsemään itsensä lopputeksteihin asti. Itse palasin kokeilumielessä korjaamaan erään hahmon kuolemaan viime hetkellä johtaneen reaktiomokan, joka osoittautuikin todella tärkeäksi lopputuleman kannalta.
Kuten näin monihaaraiselta teokselta voi valitettavasti odottaa, käsikirjoitus rakoilee siellä täällä. Sivuhahmot reagoivat asioihin toisinaan epäjohdonmukaisesti aikaisempien tapahtumien valossa, enkä pidä itseäni niin huonona ihmisten lukijana, ettenkö voisi sälyttää sitä pelin syyksi.
Kokonaisuutena oma kokemukseni Detroitista kertomuksena on kuitenkin positiivinen. Vaikka Cagelle tyypillisestä juustosta ei päästä kokonaan eroon, käsittelee peli rotuerottelun ja vapaan tahdon kaltaisia raskaita kysymyksiä taitavasti yksittäisten kohtaloiden kautta. Filosofisilta ja eksistentiaalisilta kriiseiltä ei voi pelatessa välttyä. Mikä erottaa robotin ihmisestä, jos se ajattelee ja tuntee kuin me? Peli ei kuitenkaan saarnaa tai tuomitse, vaan jokaisen oma käsitys keskuskysymyksestä muovautuu nähdyn ja tehdyn pohjalta.
Puhtaana pelikokemuksena Detroit ei ole aivan yhtä vahva. Ohjaus on tuttua kontekstisidonnaista nappien rämpyttelyä ja ohjaimen kallistelua, ja eritoten paniikinmakuisissa toimintakohtauksissa ohjauksen ennalta arvattavat temput käyvät hermoille. Suurimman osan ajasta esimerkiksi hypyt suoritetaan rastinäppäimellä, mutta tiukan paikan tullen peli päättääkin vaihtaa komennon joksikin aivan muuksi. Kiitos, Detroit! Jos ajatus sorminäppäryystesteistä kylmää, peli tarjoaa kaikeksi onneksi mahdollisuuden muuttaa ohjaustyyliä astetta virtaviivaistetummaksi versioksi.
Pro-konsolilla testattu peli on esteettisesti silkkaa hunajaa. Kamerakulmat ja linssiefektit ovat viimeistä piirtoa myöten Hollywood-tasoa, ja pelin maailma pursuilee yksityiskohtia, jotka kertovat sen tilasta pelaajalle sanattomasti. Hahmoille kasvonsa lainaavat Lance Henriksenin ja Valorie Curryn kaltaiset näyttelijätähdet, jotka tekevät hyvää työtä myös virtuaalimaailmassa.
Erikoismaininnan ansaitsee pelin käyttöliittymä, joka on tarkkaan rakennettu tukemaan pelin teemoja. Ohjeet, tavoitteet ja keskusteluvaihtoehdot heijastetaan maailmaan lisätyn todellisuuden tapaan, ja ympäristöä voi androidisilmin skannata tärkeiden esineiden ja hahmojen varalta. Ruudulle lävähtelee reaaliaikaisesti tietoa muun muassa ihmissuhteista, ja ratkaisu tekee ihmeitä immersion suhteen.
Detroit: Become Human on paitsi Quantic Dreamin peleistä paras myös oman genrensä kirkkainta kärkeä. Pelit, jotka suorastaan pakottavat palaamaan pariinsa ensimmäisen kerran jälkeen, ovat harvassa, mutta Detroit on juuri sellainen. Avoimeksi jääneet kohtalot ja kysymykset eivät tunnu yhtään niin pahoilta, kun tietää, että kaikki on mahdollista kokea uudestaan aivan toisenlaisessa valossa.