Tarinoita Prahan sivukujilta
Olen Adam Jensen, Interpolin erikoisagentti, kyborgininja ja muoti-ikoni. Koska säälimättömät palkkasoturit rampauttivat minut, olen nyt kovempi kuin Robocop ja Terminator yhteensä. Tähtäimessäni ovat vallanpitäjien lankoja vetelevät illuminati-juonittelijat, jotka haluavat ohjata ihmiskuntaa mielensä mukaan. Mutta se saa odottaa. Piti murtautua naapuriin katsomaan, mitä jampan sähköposteissa lukee ja mitä kaljaa kaapista löytyy. Pilsneriä oli.
Deus Ex: Human Revolution oli pelimaailmassa yksisarvisen kaltainen harvinaisuus. Se ja Firaxiksen XCOM ovat rakastettujen peliklassikoiden uusintoja, joita ei vihata. Ne erottautuivat omiksi, uudenlaisiksi peleikseen. Jatko-osissaan ne tekevät irtiottoa vielä enemmän, joten vertailua muinaisuuden suuruuksiin ei enää tee edes mieli harrastaa. Mutta Mankind Divided ei ole ihan täysosuma.
Adam Jensen, nettimeemien kuningas, asuu nykyään Prahassa. Human Revolutionin tapahtumista on vierähtänyt pari vuotta, ja Jensen on löytänyt uusia kavereita Interpolin iskujoukko Task Force 29:n leivistä. Koska pahisten kone sai kybertuunatut ihmiset raivohulluiksi edellisen osan lopussa, normaalien ja paranneltujen välit ovat kireällä. Aktivistiryhmä vaatii oikeuksia getoissa asuville kyborgeille, terroristit räjäyttelevät juna-asemia, ja illuminati juonii taustalla. Ja tämä kaikki on oikeasti pelin tylsintä antia.
Kuulkaas nyt siellä Montrealissa: tästä tarinasta on vaikea innostua. Laimeat uudet henkilöhahmot tulevat ja menevät, ja mielenkiintoisimmat poistuvat tarinasta pikavauhtia. Koko terrorijuoni tuntuu etäiseltä ja samalla tavanomaiselta. Jensen on ainoa oikeasti kiinnostava tyyppi, koska hänestä tehtiin kiinnostava Human Revolutionissa. Mutta ei hätää, Mankind Divided ei edes tarvitse koko pääjuontaan. Herkku on sivutehtävissä.
Pelimaailman keskus Praha on upean eurooppalainen kyberkaupunki, jossa uusi ja vanha kohtaavat tyylikkäästi. Mikä tärkeämpää, se on piripintaan asti täynnä kiinnostavaa tekemistä, johon pelaaja voi kaivautua niin kuin tahtoo. Seikkailu vie Jensenin erikoistehtäville, mutta aina palataan Prahaan. Siellä voi harrastaa murhamysteerien ratkomista, huumerinkien kaatoa, korruption paljastamista ja muuta puuhaa, johon kaupungin halki näkymättömänä aaveena kulkeva Jensen on oikein omiaan.
Käytin valehtelematta viisi tuntia murtautumalla sivutehtävän siivellä valtavaan pankkiin, jossa selvitin jokaisen vartijan reitit ja jokaisen ilmastointikuilun sijainnin, hakkeroin joka tietokoneen, otin hallintaan joka turvalaitteen ja murtauduin joka ikiseen tallelokeroon. Se oli parempaa kuin mitä useimmat hiiviskelypelit tarjoavat koskaan. Kaupungissa on jopa paljon ”turhia” asuntoja, joissa voi käydä uteliaisuudesta. Kaikkialle ripotellut sähköpostit, kirjat ja lehdet luovat maailmasta yksityiskohtaisen ja oudon uskottavan.
Erityisesti jenkeissä on puhuttanut Mankind Dividedin tarinan poliittisuus, mutta mikä siinä mättää? Kyberpunk on jo pohjimmiltaan poliittista, ja olihan alkuperäisessä Deus Exissäkin kaikkea mahdollista hakkerietiikasta poliittisiin salaliittoteorioihin. Eidoksen ongelmana on pelin nimenkin antanut ihmiskunnan jako normaaleihin ja parannettuihin. Niskakarvoja on kohottanut tapa, jolla studio on mainostanut peliä ”mechanical apartheid” -käsitteellä ja ”Aug lives matter” -julisteella.
Kahakan on tarkoitus olla jonkinlainen rasismin, syrjinnän, terrorismin ja muiden ajankohtaisten pulmien vertauskuva. Se olisi ihan hyvä idea, jos peli onnistuisi sanomaan asiasta yhtään mitään. Se ottaa kuitenkin valinta on kaikki kaikessa -kannan, joten Jensen on neutraali tarkkailija ja esimerkiksi aktivistijärjestö ARCista on tehty tasan puolet hyvää ja puolet pahaa -kööri.
Jos tavoitteena on todella referoida jenkkien poliisiampumisia, ”toisaalta ja toisaalta” on aika kumma kanta ottaa. Onko ison luokan pelissä vain liian pelottavaa antaa mitään lausuntoa mistään ja ottaa kantaa mihinkään? Silloin ei ehkä pitäisi yrittää tehdä oikeisiin asioihin viittailevaa ja muka-yhteiskunnallista tarinaa. Vertailun vuoksi kannattaa tutustua vaikkapa samanhenkisiä asioita käsittelevään kyberpunk-kirjallisuuteen, kuten Paul McAuleyn Fairyland-romaaniin, jossa keinotekoiset oliot alkavat vaatia oikeuksiaan.
Aivan täysi ohilaukaus Mankind Divided ei pääteemansa osalta sentään ole. Se vastaa nimittäin hyvin kysymykseen siitä, miksi ihmiset yleensä ottavat roboraajoja, vaikka ne saavat heidät riippuvaiseksi kalliista hylkimisenestolääkkeistä ja ajavat heidät rähjäisiin gettoihin. Suuryhtiöt tarvitsevat työvoimaa, ja köyhät siirtotyöläiset pakotetaan Deus Ex -maailmassa vaikkapa Dubain luksusrakennuksia pystyttäviksi rakennuskoneiksi. Ykkösosan pahiksina nähtyjen Belltower-palkkasoturien alkoholisoitunut veteraanikin itkee sitä, että jos metalliraajat eivät miellytä, työttömyys on taatusti edessä.
Jälleen kerran kummaksi poikkeukseksi nousee kuitenkin taas itse Jensen. Mies on maailman ainoa geeni-ihme, joka ei tarvitse hylkimisenestolääkkeitä. Yritä siinä sitten eläytyä kanssakyborgien ahdinkoon, kun muut ovat alkoholisoituneita, haisevia ja rähjäisiä muotopuolia, joiden rinnalla Jensen kiiltelee designer-nahkatakissaan kuin kromattu kreikkalainen jumala.
Ilo on nähdä, että vaikka kässäri ei tavoita alkuperäisen Deus Exin yhteiskunnallista otetta, pelisarjan isänä tunnetun Warren Spectorin opit on muuten sisäistetty. Miehen ”pelityylillä on väliä” -sanonta kuvaa Mankind Dividedia täydellisesti. Sitä voi pelata täysmittaisena hiiviskelynä, räiskintänä tai niiden Dishonored-henkisenä sekoituksena. Pyssypelinäkin se on ihmeen toimiva. Osumat tappavat Jensenin ja useimmat viholliset hetkessä, joten suojien käytöllä se on kivan tappava suojapohjainen räiskintä. Käyttöliittymäkin on erinomaisen muunneltava, ja se antaa juuri niin vähän tai niin paljon tietoa kuin pelaaja haluaa ja tarvitsee.
Suuri osa pelityylistä syntyy tietysti Jensenin kyberosista, joita salaperäinen taho on lisännyt ykkösosan lopussa haavoittuneeseen sankariin. Erinomaisia lisiä ovat muun muassa turvalaitteiden etähakkerointi ja Dishonoredin Blink-kykyä muistuttava turboryntäys, jolla voi siirtyä paikasta toiseen sekunnin murto-osassa lennättäen tieltä vähäisemmät kuolevaiset. Jensenin akkujen kesto säätelee menoa edelleen, mutta ainakaan kybervirta ei lopu koko ajan. Nyt vaihtoehtoista tyyliä lisää myös aseiden purkaminen ja parantelu, joka ei kuitenkaan pääse lähellekään kybertoiminnan merkitystä.
Mankind Dividedin myötä uudet Deus Ex -pelit tuntuvat entistä enemmän aivan omalta jutultaan, joka tulisi melkein paremmin toimeen ilman vanhojen pelien perintöä ja painolastia. Grafiikkaa ei enää peitä keltafiltteri, mutta taidetyyli on omintakeinen ja grafiikan ainoina rumentajina voi pitää Jensenin kammottavaa uutta partaa ja tikkaidenkiipeämisanimaatiota. Peli myös kuulostaa itseltään, sillä Michael McCannin musiikki on sulavaa jatkoa Human Revolutionin upealle ääniraidalle. Deus Ex on yksi harvoista nykyhetken pelisarjoista, joilla on todella hieno ja yhtenäinen audiovisuaalinen identiteetti.
Jos pidit Human Revolutionista, joka kannattaa ehdottomasti kokea ennen Mankind Dividedia, pidät myös Jensenin uudesta seikkailusta. Peli ei ehkä juonellisesti nouse lähellekään korkeuksia, joita Deus Ex -nimi siltä velvoittaisi, mutta joka suhteessa hieman parantunut, jalostunut ja monipuolistunut pelattavuus tekee siitä kuitenkin ilostuttavan pelin, jonka meheviin sivuhaaroihin ja minitarinoihin sukeltaa innolla kymmeniksi tunneiksi.
9/10
Yksityiskohtainen ja monipuolinen kyberpunkseikkailu lähtee lentoon, kun pelaaja etsiytyy sivupoluille.
Janne Pyykkönen