Paukkuja vailla
Tomonobu Itagaki on kehittäjä, jolta on opittu odottamaan näyttäviä ja tyydyttävältä tuntuvia pelejä. Jo noin kaksikymmentä vuotta sitten mies auttoi tuomaan maailmaan taistelupelisarja Dead or Aliven, ja olipa hän myöhemmin vastuussa myös 80-luvulta alkunsa saaneen Ninja Gaidenin modernisoinnista. Tämän kaiken tietäen onkin suorastaan sääli, että Itagakin uutta Devil’s Third -peliä on ollut hankala odottaa muuten kuin vain lähinnä kauhunsekaisin tuntein.
Devil’s Third on Itagakin uusin peli yli seitsemään vuoteen ja näin ollen siis myös hänen ensimmäinen projektinsa sen jälkeen, kun hän ajautui palkkiokiistaan pitkäikäisen työnantajansa Tecmon kanssa. Itagakin uusi pelitalo Valhalla Game Studios paljasti pelin alkujaan jo vuonna 2010, mutta pelimoottori- ja julkaisijaongelmien myötä se vajosi lopulta vuosiksi maan alle. Pitkään olikin helppoa uskoa, ettei Devil’s Third koskaan näkisi päivänvaloa, kunnes kaikkien yllätykseksi pelin julkaisijaksi ilmoittautui Nintendo.
Paperilla Devil’s Third ei ole koskaan kuulostanut hassummalta kokonaisuudelta. Ensisijaisesti sen on aina ollut tarkoitus olla kolmannesta persoonasta kuvattu räiskintäpeli, jonka päähenkilö on myös kyvykäs lähitaisteluaseiden käyttäjä. Valhallan Ninja Gaiden -perimän tuntien ideassa on piisannut runsaasti potentiaalia, mutta ikävä kyllä Devil’s Third ei sitä kykene millään saavuttamaan. Räiskinnältään peli jää nimittäin innottomaksi kokemukseksi, jonka lähitaistelut myös puuduttavat kankeudellaan.
Devil’s Thirdin yksinpelikampanjan anti ei tarjoa myöskään minkäänlaista mielenkiintoista koukkua pysyä nihkeän toiminnan parissa. Pelin tarina entisen neuvostosotilas Ivanin taistelusta tämän vanhoja aseveljiä vastaan on naurettava, mutta oman hölmöytensä syleilyn sijaan Devil’s Third ottaa itsensä usein tylsän vakavasti. Myös kenttäsuunnittelultaan Devil’s Thirdin yksinpeli koostuu pääasiallisesti vain ahtaiden ja harmaiden käytävien koluamisesta. Silloin tällöin kun pelialueet laajenevat hieman tai niistä löytyy korkeuseroja, on ratkaisu tehty lähinnä näön eikä pelattavuuden vuoksi.
Mielenkiintoisin osio Devil’s Thirdissä onkin lopulta sen moninpeli. Peli tarjoaa koettavaksi varsin kattavan joukon erilaisia verkkopelitiloja, joista niin sanotusta Siege-tilasta löytyy oikeasti myös kunnianhimoa. Siege asettaa pelaajat luomaan omia klaanejaan, mikä tarjoaa yllättävän määrän hallinnoitavaa. Kunkin klaanin jäsenet pääsevät esimerkiksi luomaan valmiisiin karttapohjiin rakennettavia omia tukikohtiaan, joihin muut klaanit voivat sitten hyökätä valtapisteiden ja mammonan toivossa. Idea tempaa helposti mukaansa, ja se onkin selvästi Devil’s Thirdin siedettävimpiä osa-alueita. Menestyäkseen pelitila vaatii kuitenkin vankan ja aktiivisen pelaajakunnan, jonka muodostuminen voi osoittautua Wii U:lla haasteeksi.
Tietyllä tapaa olen jopa hieman positiivisesti yllättänyt Devil’s Thirdistä. Sen kehityshistorian tuntien odotin Itagakin uutukaisesta katastrofaalista sekasotkua, mutta todellisuudessa siitä tulikin lopulta vain tylsän keskinkertainen toimintarymistely, joka ei ole edes täysin kunnianhimoton. Saavutuksena se ei ole kummoinen, mutta ainakin mielenterveyteni selvisi nyt pelin pelaamisesta ilman pahempia kolhuja.