Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun numerossa 239. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Taktinen puutos
Japanilaiset taktiset roolipelit olivat pitkään lähes kuoleva lajityyppi, mutta viime vuosina ne ovat heränneet eloon ja voivat nyt hyvin. Square Enixin uusin tuotos tällä saralla on The DioField Chronicle, joka yrittää uudistaa koko touhua viemällä taistelusysteemiä täysin uuteen suuntaan. Kilpailijoistaan poiketen se ei ole vuoropohjainen vaan lähes täysin reaaliaikainen.
The DioField Chronicle luopuu ruudukkopohjaisesta etenemisestä, sillä taistelukentillä liikutaan vapaasti. Aika pysähtyy ainoastaan käskyjä jaettaessa, jolloin pelaaja voi rauhassa miettiä, minne yksikkönsä tahtoo passittaa. Tämä on epäilemättä peruja pelin konsolivetoisemmasta lähestymistavasta, olisihan kokonaan reaaliaikaisen systeemin luominen peliohjaimelle äärimmäisen vaikeaa. Command & Conquerin tapaista kokemusta ei silti kannata odottaa, sillä pelattavia yksiköitä on kerralla vain neljä. Tässä mielessä peli muistuttaa jonkin verran MOBAa.
Jokainen ohjattava yksikkö on sankarihahmo omilla erikoiskyvyillään ja varusteillaan, joita päivitetään tehtävien välissä omassa tukikohdassa. Hahmoluokkia on neljä kappaletta, ja jokaisella on hyödynnettävissä olevat vahvuutensa. Yksittäinenkin vihollinen pystyy syömään omalta hahmolta ison palan kestopisteitä, joten kykyjen aktiivinen käyttö ja hahmojen sijoittelu on ehdottoman tärkeää. Omat taistelijat on syytä pitää aina vihollisen selustassa, sillä selkään lyöminen aiheuttaa vahinkoa jo kriittisissä mittasuhteissa. Samalla on myös tärkeää huolehtia, ettei itse vihollinen pääse yllättämään. Optimoinnin sijaan systeemi painottaa nopeaa reagointikykyä ja hyvää tilannetajua.
Päällisin puolin taistelujärjestelmä on ihan toimiva ja varsinkin alkupuolella jopa hauska. Mitä pidemmälle kuitenkin etenee, sitä itseään toistavammaksi touhu käy. Jokainen kohtaaminen alkaa tuntua edellisen uusinnalta, sillä strategiaakaan ei tarvitse muutella, kun samat keinot tepsivät kerta toisensa jälkeen jopa ajoittaisiin pomohirviöihin. Asiaa ei auta tylsä tehtävä- ja kenttäsuunnittelu. Jokaisen tehtävän tavoite on eliminoida kaikki viholliset, minkä jälkeen kenttiin ilmaantuu vielä tyhjästä kasa uusia vihollisia. Maisemat vaihtuvat, mutta meno ei. Strategista syvyyttä olisi voitu lisätä esimerkiksi karttojen korkeuseroja tai maaston esteitä hyödyntämällä, mutta mitään sellaista ei pelistä löydy.
Hyvä tarina voisi pelastaa paljon, mutta ainakaan hyvin kerrottua sellaista on turha odottaa. Peli sijoittuu DioFieldin saarelle, joka on joutunut kahden voimakkaan imperiumin silmätikuksi. Tarinan keskiössä on Blue Foxes -niminen palkkasoturiryhmä, jonka johtaja osaa muinaista taikuutta ja joutuu pian sodan keskiöön. Lähtökohdissa ei sinänsä ole valitettavaa, sillä tarinan puitteissa sivutaan mielenkiintoisia aiheita, kuten kuninkuuden velvoitteita. Ikävä kyllä tarina on kerrottu tylsimmällä mahdollisella tavalla. Pintapuoliset hahmot ovat pahvisia, ja välinäytökset koostuvat pääosin puhuvista päistä ja puuduttavista strategisista luennoista. Vaikka pelaajan seuraan lyöttäytyy iso kasa hahmoja matkan aikana, harva niistä jää edes mieleen. Välinäytöksiä ei voi edes ohittaa.
The DioField Chroniclessa olisi potentiaalia vaikka mihin, mutta tylsän juonen, strategisen ulottuvuuden puutteen ja yleisen hiomattomuuden vuoksi sen pelaaminen alkaa nopeasti tuntua puisevalta. Tämä on sääli, sillä konsoleilla pelattavia tosiaikaisia taktiikkapelejä ei näe usein.