Euroopassa vuonna 2004 ilmestynyt Disgaea: Hour of Darkness oli huumorinsa ja pelimekaniikkansa puolesta poikkeuksellisen toimiva peli, joka aloitti myöhemmin ehkä jo liiallisuuksiin kasvaneen roolipelistrategiabuumin. Vaikka Nippon Ichi Softwaren tuotoksista jokainen on ollut omalla tavallaan hieno teos, alkoivat pelit valitettavan nopeasti toistaa itseään ja into laantui viimeistään Makai Kingdomin myötä.
Vuosia on kulunut ja Valkyrie Chronicles todisti, että roolistrategiaa voi tehdä myös täysin uudella tavalla. Miten NIS vastaa uuden konsolisukupolven tuomiin haasteisiin? Näkökulmasta riippuen valitettavasti tai onneksi kolmanteen osaansa ehtineen Disgaea-sarjan uusin osa ei yritä eikä halua tarjota yllätyksiä.
Disgaea 3: Absence of Justicen juonen lähtökohta yrittää olla jonkinasteinen irvailu pelikonsoliriidoista eskaloituneille tragedioille. Demonien kansoittamassa alamaailmassa Pahuuden Akatemian priimusoppilas Mao suuttuu isäukolleen, demonien Yliherralle, pahemman kerran, kun isukki tuhoaa Maon pelikonsolit ja neljän miljoonan vuoden Achievementit. Itkuhan moisesta tulee, joskin Mao demonien perinteiden mukaan ei jää tihruun makaamaan, vaan lähtee rehelliselle kostoreissulle. Koska asioilla ei ole koskaan tapana mennä niin kuin niiden pitäisi, myös tämä kostoreissu saa tarinan myötä uusia ja monimutkaisempia ulottuvuuksia.
Pelimekaniikallisesti Disgaea 3 ei erotu edeltäjistään tai NIS:n yleislinjalta millään tavalla. Demoneista, hirviöistä ja orjista koottua taistelijaporukkaa luotsataan vuoropohjaisesti läpi jatkuvasti vaikeutuvien juonikenttien, ja ylimääräistä, pääosin myös pakollista haastetta tarjoavat esineiden sisäiset maailmat ja monenlainen muu oheispuuha. Mikromanagerointiin ja nysväämiseen taipuvaisille on tarjolla naurettavan isoja numeroita, ja kokemustasomaksimi 9 999 kertoo suurin piirtein, missä mennään.
Johtajan vanhat vaatteet
Allekirjoittaneella viattoman innokkaasti alkanut kiinnostus ja mielenkiinto NIS:n strategiaroolipelejä kohtaan laski uudistuskyvyn puutteen vuoksi hyvin nopeasti. Uuden sukupolven myötä odotukset firman uudistautumiskykyä kohtaan olivat jostain syystä varsin korkealla, mutta tällä saralla Disgaea 3 tarjoaa valitettavasti pettymyksiä pettymysten perään.
Jos pelimekaniikka ei viidessä vuodessa ole muuttunut mihinkään, teknisesti liikutaan samoilla linjoilla. Grafiikka on HDMI-tarkkuudellakin pikselöitymisessään suorastaan mykistävää, ja muutenkin tekninen toteutus liikkuu samalla tasolla. Jostain syystä NIS:n pelien perinteisesti laadukas musiikkikaan ei vakuuta täydellisesti. Suurin kunnia tästä kuuluu akatemiassa soivalle, järkyttävän kauhealla J-rock-/mikälie-renkutukselle, joka syövyttää aivot alta aikayksikön. Japaninkielinen ääniraita on aina plussaa, mutta valitettavasti osa näyttelijävalinnoista ei ole kovinkaan onnistuneita.
Teknisten puutteiden ja täydellisen uudistumiskyvyttömyyden alla on kuitenkin tasaisen varmasti ja laadukkaasti tehty NIS-roolistrategia, joka tarjoaa juuri sitä, mitä voisikin odottaa. Taistelun luonnetta täydellisesti muokkaavat geopalikat tuovat kenttiin suoranaista puzzlehenkisyyttä, ja naurettavuuksiin vedetty numeronmurskaus on kaikessa karuudessaankin todella addiktiivista.
Disgaea 3: Absence of Justice on peli, johon on hieman vaikea suhtautua. Ytimessään se on kauniilla tavalla sitä, mikä NIS:n peleissä on aina viehättänyt, mutta samalla se on ikävä muistutus siitä, minkä takia koko lajityyppi ei kiinnostanut vuosiin. Tunteet ovat ristiriitaiset: pelin parissa viihtyy tauon jälkeen käsittämättömän hyvin, mutta samalla takaraivossa vaivaa jatkuvasti kalvava tunne siitä, että tämä on jo nähty. Aivan liian monta kertaa. Jos NIS:n tuotteet eivät päivity edes teknisestikään uuden konsolisukupolven myötä, mitä firmalta voi jatkossa odottaa?
Tässäkö tämä oli?
La Pucelle Tacticsin aloittama NIS:n roolistrategiasarjan pelillinen ydin on pysynyt samana koko sen historian ajan. Kiinteistä juonihahmoista ja vapaammin luoduista ylimääräisistä hahmoista luotua taistelijaryhmää ohjataan läpi absurdin juonen ja vielä absurdimpien juonenkäänteiden, ja tarina onkin perinteisesti ollut sarjan parasta antia.
Toiseksi parasta on ollut addiktiivinen, kenttien uudelleenpeluuta kannustava pelimekaniikka. Taistelijaryhmän hahmoihin kiintyy, ja niiden lukuisat kehittymismahdollisuudet saavat aikaan sen, että pelaaja huomaa helposti kello kolmelta yöllä tahkonneensa samaa kenttää kymmeneen kertaan ihan vaan hahmonkehityksen vuoksi.
Liika on kuitenkin liikaa. Kun yhteen peliin saa tällä tavalla upotettua helposti kymmeniä ellei satoja tunteja, saman toistuminen yhä uudestaan ja uudestaan yhä suuruudenhullumpana, jossain välissä kuppi tulee täyteen.