Dishonored

Kausaliteetti onkin tärkein motivaattori tai pelaamista ohjaava tekijä – Corvon teot vaikuttavat kaupungin tilaan.

9.10.2012 06:04

K-18!

Pelityyppi: Toimintaseikkailu
Kehittäjä: Arkane Studiois
Julkaisija: Bethesda Softworks
Julkaisualustat: PlayStation 3, Xbox 360
Jakelumuodot: Levyllä
Julkaisupäivä: 12.10.2012
Pelaajia samalla konsolilla: 1
Moninpeli: ei

Koston enkeli

Corvo Attanoa ei käy kateeksi. Gristolin valtakunnan korkea-arvoisimpiin henkilöihin kuuluva kuningattaren henkivartija lavastetaan valtiattaren murhaajaksi ja kruununprinsessan kidnappaajaksi. Kunniansa menettäneen ja teloitusta odottavan Corvon päivät menevätkin kiduttajan kanssa vietetyn laatuajan ja julkisen teloituksen odotuksen merkeissä.

Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun selliin tulee ”ystävältä” leipätoimitus sekä kehotus paeta vankilasta ja etsiä totuuden tietävät henkilöt. Tästä alkaa Dishonored, Arkane Studiosin synkkä visio kuolemaa tekevän kuningaskunnan viimeisestä toivosta, kostosta ja sen seurauksista.

Alun toivottaman salamurhakohtauksen ja vankilapaon jälkeen Dishonored avautuu pelaajan silmien eteen: monarkian palauttamisesta haaveilevilla, syrjäisessä pubissa majaansa pitävillä lojalisteilla on selkeä suunnitelma siitä, kuinka valtakunta saadaan palautettua oikeille raiteilleen. Corvon lavastukseen ja kuningattaren salamurhaan syyllistyneet on saatava edesvastuuseen, ja jossain piilossa pidettävä kruununprinsessa on pelastettava. Homma jää luonnollisesti Corvon harteille lojalistien keskittyessä lähinnä kaljan kittaamiseen.

Tehtävästä toiseen Dishonoredin idea pysyy kutakuinkin samana: lojalistit antavat Corvolle kohteen, joka poikkeuksetta pitää majaansa jossain tarkasti vartioidussa ja vaikeasti saavutettavassa kohteessa. Corvon tehtäväksi ei jää kuin ohittaa vartija-armeijat ja tekniset valvontalaitteet, hoidella kohde ja päästä elossa karkuun. Helppoa ja hauskaa!

Edellisen kappaleen viimeinen lause ei suinkaan ollut sarkasmia, vaikka sen sellaiseksi voisi tulkita. Dishonoredin tekijätiimistä löytyy muun muassa kaksi Deus Exin suunnittelijaa, Harvey Smith ja Ricardo Bare, sekä Half-Life 2:n City 17:ää suunnitellut Viktor Antonov. Kyseiset herrasmiehet ovat hyvin pitkälle vastanneet siitä, että Corvon kostoretki on kaikkea muuta kuin tylsä ja yksioikoinen.

Dishonored on ensisijaisesti hiiviskelypeli, ja tätä lajityyppiä vaivaa pääsääntöisesti yksi ongelma. Pelit pakottavat pelaajan hiippailuun yleensä jostain täysin ääliömäisestä syystä: joko surkean taistelujärjestelmän takia tai palkitsemalla varjoissa pysyvät pasifistit moninkertaisesti murhamiehiin verrattuna, kuten viimeksi Deus Ex: Human Revolutionin tapauksessa. Dishonored ei luojan kiitos sorru näistä kumpaankaan.

Ehkä pelin vaikuttavimmaksi tekijäksi osoittautuukin sen vapaavalintaisuus. Imperiumin kovimpiin miekkamiehiin lukeutuva Corvo voi joko pyrkiä kohteensa luokse taistellen, varjoista murhaten tai rauhanomaisena, huomaamattomana varjona. Jokaisella pelityylillä on etunsa: ihmishengistä piittaamattomalla tappajalle maailman tutkiminen on vapaampaa ja helpompaa, kun taas hiiviskely on asteen verran palkitsevampaa henkisellä tasolla.

Kausaliteetti onkin tärkein motivaattori tai pelaamista ohjaava tekijä – Corvon teot vaikuttavat kaupungin tilaan. Ruumispinoja jälkeensä jättävä sydämetön murhaaja huomaa pian olevansa liittolaistensa epäilemä ja Dunwallin kaupunkia piinaava rottarutto ja sen uhreista syntyneet zombit mellastavat valtoimenaan. Varjoissa viihtyvä ja tainnuttamiseen tyytyvä hyväntekijä saa puolestaan nauttia huomattavasti rauhallisemmasta ympäristöstä. Kaaos vaikuttaa myös pelin lopetukseen, ja pelaajan aiemmista ja loppumetreillä tekemistä teoista muodostuva dynaaminen loppu on palkitseva kummankin tien kulkijoille. Sitä saa mitä tilaa.

Oli pelityyli sitten kumpi tahansa tai jotain siltä väliltä, on Corvolla käytössään kattava määrä erilaisia työkaluja. Perusvälineitä ovat äänettömään tainnutukseen tai tappamiseen soveltuva minikokoinen varsijousi, biologiset hälyttimet katkaiseva miekka ja äänekkäämpään konfliktiin soveltuva pistooli. Tämän lisäksi tarjolla on ansoja, käsikranaatteja ja hyvin varhaisessa vaiheessa Corvoon mielenkiintonsa kiinnittävän, Ulkopuoliseksi kutsutun pakanajumalan antamat taikavoimat. Niitä on joka lähtöön aina tapettujen ruumiit kadottavasta taidosta hälytyslaitteet ja vartijoiden näkökentät paljastavaan röntgennäköön. Hauskimpia loitsuja ovat ehdottomasti Corvon tärkeimpiin työkaluihin lukeutuva Blink-teleportti sekä eläimiä ja päivitettynä myös ihmisiä haltuunsa ottava Possession.

Taikavoimat ja nerokas kenttäsuunnittelu johtavat siihen, että Corvo voi siirtyä kohdealueille hyvin monella eri tavalla. Suorasukaisempi vallankumouksellinen murhaa vartijat yksi tai ehkä maksimissaan neljä kerrallaan, salakavalampi taas vaikkapa virittää pihalla olevan tykkitornin tuhoamaan kaiken läheltään. Todella ovela taas ottaa haltuunsa esimerkiksi vallihaudassa olevan kalan ja uiskentelee viemärien kautta sisään täysin huomaamatta. Mahdollisuuksia on kentästä riippumatta huima määrä, ja pääsääntöisesti niiden käyttöä rajoittaa vain pelaajan oma moraali ja ehkä laiskuus.

Myös salamurhan kohteiden itsensä kanssa on paljon vaihtoehtoja. Nitistämiset voi hoitaa kylmästi teräksellä tai huomattavasti kekseliäämmillä tavoilla. Todellinen paukku ovat kuitenkin ns. ei-tappavat keinot. Nämä vaativat yleensä hieman enemmän ympäristön tutkimista tai sivutehtävien suorittamista, mutta pääsääntöisesti näin aiheutettavat kohtalot ovat pikaista kuolemaa huomattavasti karmivampia. Niinpä vannoutunut kuoleman enkelikin joutuu välillä harkitsemaan, kumpi tässä nyt olisikaan se parempi vaihtoehto.

Dishonored on omassa lajityypissään varsin täydellinen paketti. Siinä on samanlaista pakottamatonta pelityylin valinnanvaraa kuin ensimmäisessä, ihanassa Deus Exissä sekä riittävästi tutkittavaa ja monta palkitsevaa tapaa suorittaa tehtävä. Erilaisia reittejä on niin paljon, että läpipeluun jälkeen kerkesin vielä kokeilemaan täysin eri pelityylillä, ja huomasin pelaavani lähes täysin eri peliä.

Arkane Studios ei ole sortunut lajityypissä hyvin perinteiseen piilomoralisointiin, jossa yritetään ohjata pelaajaa pelaamaan tietyllä tavalla. Se antaa pelaajalle vain työkalut ja mahdollisuudet suorittaa tehtävä sekä kestää tekojensa seuraukset. Jo tämä itsessään tekee Dishonoredista tämän sukupolven hiippailuseikkailujen merkkipaalun.

Juoni itsessään ei ole ihmeellinen tai ennalta arvaamaton, ja pelin maalauksellinen taide vaatii hetken totuttelua. Voisi jopa sanoa, että pelin alkukohtaus on jollakin tavalla ruma. Loppujen lopuksi pelin taide ja sillä loihditut monipuoliset ympäristöt ajavat kuitenkin asiansa, ja Dishonoredia voi suorin selin sanoa lajityyppinsä kärkikastin edustajaksi, joka palkitsee kaikentyyliset pelaajat.

Lisätietoja: Whaleoilpunk

Dishonoredin maailma on teollinen ammentaen vahvasti 1800- ja 1900-luvun vaihteen Isosta-Britanniasta. Hauskaksi pelin maailman tekee kuitenkin se, ettei pelimaailmassa tekniikkaa suinkaan pyöritä esimerkiksi hiili tai muu vastaavaa, vaan valaat – tarkemmin sanottuna valasöljy. Dishonoredin ympärille rakennettu maailma koostuu pääosin vesialueesta, ja niinpä esimerkiksi pelimaailmasta löytyvät, terveyttä palauttavat ruoat ovat pääosin valasta ja haita. Koko valastouhu vedetään pelissä tyylikkäällä tavalla överiksi, enkä oikein jaksa uskoa, että ratkaisusta vetää herneitä nenään edes joku omasta mielestään luonnonsuojelullisesti valveutunutkaan.

9/10
KehittäjäArkane Studios
Pegi-ikärajatK-18
Lisää luettavaa