Dishonored 2

Dishonored 2 ei ehkä yllätä, sillä se on kovin samanlainen kuin edeltäjänsä. Ei se myöskään petä, sillä edeltäjän tapaan myös jatko-osa on huipputason peli.

2.12.2016 06:15

Koston tiellä

Muutaman vuoden takainen Dishonored oli riemastuttava yllätys. Huikeaan steampunk-maailmaan sijoittunut peli tarjosi ämpärin täydeltä vapautta pelata juuri niin kuin itse halusi. Vaikka pelissä oli ongelmansa, kuten todella kömpelö ja binääriseltä vaikuttanut ”mukautuva” loppu, se keräsi itselleen laajalukuisen faniyleisön.

Jatko-osa lähtee kentälle vähän eri asetelmista. Se ei ole enää yllättäjä tai musta hevonen, vaan nyt eräs Bethesdan vuoden odotetuimmista pelijulkaisuista. Fanit haluavat uudistuksia, mutta samalla myös uskollisuutta alkuperäisen pelin tunnelmalle, mikä ei ole ihan helppo yhtälö.

Dishonored oli kostotarina, jossa keisarinnan henkivartiokaartin johtaja Corvo Attano jahtasi hallitsijansa salamurhaajia pitkin maita ja mantuja oikeutta etsiessään. 15 vuotta myöhemmin keisarinnan ja Corvon yhteinen tytär istuu valtaistuimella yrittäen täyttää äitinsä suuria saappaita. Nuoren ja naiivin hallitsijan alaisuudessa valtakunta on lähtenyt raiteiltaan ja erinäiset tahot hallitsevat sangen vapaasti omia muurahaiskekojaan.

Jatko-osan tapahtumat saavat alkusysäyksensä, kun eteläisen vasallialueen herttua kuskaa paikalle yllättävän lahjan, keisarinnan kauan kadoksissa olleen sisarpuolen, joka sieppaa itselleen vallan väkivallan ja magian avulla – ja muuttaa samalla joko Corvon tai nuoren Emilyn marmoripatsaaksi.

Kaksikon ei-marmorinen osapuoli lähtee maanpakoon selvittelemään pyrkyrin ja kapinan taustoja sekä etsimään keinoja riistää valta takaisin velhottaren hallusta. Toki myös isän tai tyttären henki olisi kiva pelastaa.

Dishonored 2 on peli, joka on suunniteltu tarjoamaan paljon valintoja. Kaksi erillistä ja omilla kyvyillään varustettua pelihahmoa olisi jo itsessään komea suoritus, mutta Dishonored 2:ssa se on vasta alkua.

Dishonoredilla on maine armottomana hiippailupelinä, jossa nähdyksi tullessaan kannatti saman tien ladata edellinen tallennus, koska kaikki tulee kuitenkin sen jälkeen menemään reisille. Enää sama ei päde, sillä eräs jatko-osan keskeisistä periaatteista on ollut pyrkimys tarjota vaihtoehtoja erilaisista tyyleistä pitäville pelaajille.

Jo ensimmäisen kentän aikana ruudulle paukahtaa muistutus siitä, että Dishonored 2:ta voi pelata juuri niin kuin haluaa. Hiippailu on yksi, mutta ei suinkaan ainoa vaihtoehto. Yhtä mahdollista on myös murhata ja silpoa tiensä vartijoiden ja sivullisten läpi, jolloin jo ensimmäisten tehtävien aikana tappoja kertyy kolminumeroinen määrä. Sekä Corvolta että Emilyltä löytyy laaja työkaluarsenaali, jolla molemmat pelityylit sekä tietenkin myös niiden risteytys ovat täysin mahdollisia – eivät tosin pelin alussa.

Dishonored 2 sisältää erinomaisen hyvin toteutetun voimakäyrän. Aluksi pelaaja on voimaton sekä vertauskuvallisesti että kirjaimellisesti. Pelkällä puukolla ja pistoolilla ei selvitä suuremmista haasteista, joten on pakko kyttäillä kulmien takana, odotella vartijoiden siirtymistä ja sitten yrittää livahtaa seuraavaan piilopaikkaan. Vartijat tuntuvat pelottavilta muista vastaan tulevista vihollisista puhumattakaan. Kun homma ennemmin tai myöhemmin menee läskiksi, on pakko paeta henkensä edestä.

Dishonored 2 -arvostelu

”Dishonored 2 on peli, jota voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä erinomaisesta kenttäsuunnittelusta.”

Dishonored 2 -arvostelu

Tarinan edetessä kaksikko saa käyttöönsä paljon monipuolisempia työkaluja, joilla voi viritellä vihollisille ansoja, tehdä harhautuksia tai lamauttaa vastustajia kauempaa. Halukkaat saavat käyttöönsä myös taikavoimia, jotka muodostavat hahmojen pelityylien suurimman eron. Corvo on suoraviivainen murjoja, Emily taas salavihkaisempi manipulaattori. Taikavoimien avulla voi esimerkiksi teleporttailla, nähdä viholliset seinien läpi, linkittää kourallisen vihollisia taintumaan yhdestä iskusta tai muuttua hetkeksi rotaksi, jolloin voi piiloutua kaupungin kaduilla viliseviin siimahäntälaumoihin.

Yhdellä pelikerralla tuskin ehtii saamaan käyttöönsä aivan kaikkia kykyjä tai uusia varusteita, mikä on toki tarkoituskin. Voimien ja erilaisten työkalujen ideana on antaa jokaisen pelata omaa peliään ja tuntea itsensä muuttuvan katujen kovimmaksi tyypiksi pelityylin asettamissa raameissa.

Tarinan pituus vaihtelee merkittävästi sen mukaan, miten paljon jaksaa könytä nurkissa etsimässä salaisuuksia. Minulta meni ensimmäiseen läpipeluuseen reilut 17 tuntia, enkä löytänyt läheskään kaikkea. Väittäisin, että kaikkea ei ole edes tarkoitus löytää yhdellä kerralla, sillä Dishonored 2 on selvästi suunniteltu pelattavaksi läpi useampaan kertaan.

Tästä kielii jo kenttäsuunnittelu, joka kelpaisi hienosti pelinkehityksen oppikirjaesimerkiksi siitä, miten tehdään kiehtovia, monipuolisia ja äärettömän fiksuja kenttiä. Onnistumiset ovat monitasoisia aina ideoista lähtien. Kukapa ei haluaisi tutkia viktoriaanista hullujenhuonetta, kahden aikakauden väliin juuttunutta mielipuolisen kreivin linnaa tai keksijän kartanoa, joka muuttaa muotoaan vipua vääntämällä?

Dishonoredin maailma on älyttömän hieno, ja itse sain paljon motivaatiota tutkimusmatkailuun jo siitä, että halusin löytää mahdollisimman paljon taustatietoa antavia julisteita, kirjoja, äänitteitä ja muita aarteita, jotka upottivat minut syvemmälle maailmaan. Kun pelaaja saadaan tuntemaan näin, paljon on tehty oikein.

Mutta ei se siihen jää. Maailmassa on niin paljon kätkettyjä ja vaihtoehtoisia reittejä, salaisia tunneleita ja eri taikavoimia varten suunniteltuja kikkailupaikkoja, että menipä miltei minne tahansa, sieltä löytää joko reitin eteenpäin tai ainakin jonkinlaisen salaisuuden. Tämä vapaus, mielikuvituksen käytöstä palkitseminen ja luovaan ajatteluun kannustaminen tekevät pelikokemuksesta erinomaisen nautittavan ja saivat minut tuntemaan itseni usein miltei neroksi: hahaa, onnistuinpa olemaan fiksumpi kuin pelisuunnittelijat. Paitsi en toki oikeasti ollut.

Seikkailu palkitaan myös sen takia, että Dishonored 2:ssa ei oikeasti ole pakko tappaa ketään, edes tehtävien tavoitteina olevia salamurhattavia kohteita. Kaikkeen on usein useita vaihtoehtoisia keinoja ja reittejä, mutta ne löytääkseen täytyy kuunnella keskusteluja, lukea päiväkirjoja ja tehdä etsiväntyötä. Ja se on valtavan hauskaa!

Dishonored 2 tuntui ykkösosan veteraanin perspektiivistä kovin tutulta peliltä, mutta tämä ei suinkaan ole mielestäni huono juttu, sillä se on enemmänkin laadun tae kuin merkki huonosta pelisuunnittelusta. Kiehtova maailma on täynnä moniulotteisia ja -sävyisiä hahmoja, jotka suorastaan kutsuvat tutkimaan, selvittelemään ja tuntemaan syyllisyyttä, kun murhaajan puukko päättää onnettomien olosuhteiden uhrin elämän.

Kaikki ei toki ole täydellistä. Pc-versio ainakin kärsii ikävistä teknisistä ongelmista. Sen vielä kestäisin, että optimoinnin puutteesta johtuen jouduin pelaamaan yllättävän heikoilla grafiikka-asetuksilla, jotta peli pyöri säällisesti. Se onkin sitten vähän ikävämpää, että peli kaatuilee valitettavan usein. Kun näin tapahtuu, tulee myös helposti takapakkia, sillä useita kertoja vannoin painaneeni tallennusnappia, mutta peli jatkui silti paljon aiempaa kuin olisin olettanut.

Rehellisyyden nimissä on myös todettava, että vaikka tarina ja sen hahmot ovatkin kiehtovia, Dishonored 2 rähmää taas pallon maaliviivalla: loppu tulee yllättäen, töksähtäen ja aika kömpelösti. Mutta ehkä sillä ei ole niin hirveästi väliä, sillä sanontahan kuuluu, että matka on tärkeämpi kuin määränpää. Ja se matka on Dishonored 2:ssa hyvin kiehtova ja tyydyttävä kokemus.

8/10

Dishonored 2 ei ehkä yllätä, sillä se on kovin samanlainen kuin edeltäjänsä. Ei se myöskään petä, sillä edeltäjän tapaan myös jatko-osa on huipputason peli.

Miikka Lehtonen

8/10
KehittäjäArkane Studios
PeligenretToiminta
Pegi-ikärajatK-18
Pegi-merkinnätKiroilu, Väkivalta
Lisää luettavaa