Roolipelaamisen taivaassa
Divinity: Original Sin on vuoden roolipelien musta hevonen. Tai ei. Tuo ei riitä. Se on yönmusta, liekehtivä siivekäs yksisarvinen, jonka maaninen hirnunta kylmää kilpailevia pelejä vääntävien tekijöiden sydämiä.
Kaikki lähtee nostalgian ja early access -mörön varjoista. En kiinnittänyt juuri huomiota Original Sinin kehitykseen, koska se on taas yksi Baldur’s Gate -pelien, Falloutien ja vastaavien klassikoiden muottiin puristettu isometrinen muistelurope, joka on synnytetty ainoastaan nostalgiannälkäisten fanien joukkorahoituksella. Pelin kehittänyt Larian-studio sai kahdessa ensimmäisessä Divinityssä aikaan vain keskinkertaista tavaraa. Muistan sen hyvin, sillä ensimmäinen, Divine Divinity, on ensimmäinen Pelaajaan arvostelemani peli (3/5 tähteä numerossa 2). Original Sin on aivan toiselta planeetalta.
Aloitetaan vaikka siitä, että pelin vuoropohjainen taistelu on lähestulkoon lajityyppinsä parasta, ja mättö kyykyttää monia lajityypin klassikoitakin kuin Saksa Brasiliaa. Taistelut ovat vaikeita ja taktisia, ja taistelukenttä muuttuu jatkuvasti. Kun sankari ampuu vaikkapa zombia jousella, raadon sisältä voi purskahtaa kypsyysasteesta riippuen myrkkylimaa tai -kaasua. Muut kalmot saavat lisäintoa möhnässä rämpiessään, mutta maagi voi halutessaan sytyttää kaasut, jolloin ruudun täyttää Hindenburg-henkinen kosaus. Liekit jäävät kytemään maahan, mutta hetkinen – niitä kiertää juuri pommilla varustautunut Exploskeleton. Näppärä sankari vilauttaa sen korkealla ilmaan kaukosiirtotaialla, ja maahan romahtava nilkki räjäyttää kaverinsa päreiksi. Ja siinä olikin ensimmäinen vuoro. Veden, sähkön, kuumuuden, kylmyyden ja fyysisten iskujen patteristo tekee taistelusta innoittavaa ja mieleenpainuvaa.
Koska hekumallisella väkivallallakin on oltava syynsä, pelissä on tarina. Sekin on erikoinen. Pelaaja luo kaksi täysin kustomoitavaa hahmoa pahoja velhoja metsästävien Source Hunterien veljeskuntaan. Dynaaminen duo seilaa Cysealin kaupunkiin selvittämään, ovatko Voldemortin kollegat paikallispoliitikon murhan takana. Pian eteen hyppelee kuitenkin maailmankaikkeutta uhkaavia kosmisia voimia, muinaisia epäkuolleita, puhuvia simpukoita ja tulevaisuutta ennustavia lehmiä.
Mittakaavakin hämmästyttää. Jo ensimmäinen kaupunki on niin valtava, että sen tutkiminen vie päiväkaupalla, ja kaiken irtaimen voi repiä irti. Kartat eivät ole tyhjiä, vaan vastaantulijoilla on melkein liikaakin sanottavaa. Synkän fantsun ja kajahtaneen huumorin välillä heittelevä peli pistää pelaajan WTF-mittarin koetukselle. Esimerkiksi Pet Pal -taidon avulla voi jututtaa halutessaan pelin joka kotieläintä, joilla riittääkin levotonta juteltavaa. Pian pelaajaa houkutellaan myös seikkailijoiden kerhoon, joka on todellisuudessa nykyaikainen pyramidihuijaus. Tämä voisi kääntyä nopeasti kökköyteen, mutta Original Sin onnistuu olemaan sen sijaan hurmaava ja ainutlaatuinen.
Pelin todellinen ässä hihassa on kuitenkin yhteistyökaksinpeli. Siinä esille pääsevät taktisen kikkailun lisäksi myös pelin originelleimmat ideat. Pelaajien luomat sankarit pääsevät esimerkiksi usein väittelemään siitä, mitä vastaantuleville ongelmille pitäisi oikein tehdä. Kinatilanteessa käydään sosiaalista kamppailua vaikkapa siitä, onko ”sankareilla” oikeutta nyysiä jokaista vastaantulevaa esinettä jalomielisen taistonsa avuksi. Puheiden perusteella hahmot saavat tusinan verran erilaisia luonteenpiirteitä, jotka vaikuttavat niiden kykyihin. Jalomielinen hahmo on esimerkiksi immuuni kirouksille, ja auktoriteettia kunnioittava solttu saa lisätehoa pyörimällä Leadership-taitoa omaavan kaverinsa näkökentässä. Tämä on sitä aitoa roolipelaamista.
No, kai Original Sin on sentään teknisesti ankea, kun kyse on sentään eurooppalaisesta hardcore-roolipelistä? No eipä ei. Grafiikka on yksityiskohtaista ja skarppia, ja pelin värimaailma on upean vahva. Viuluja vinguttava soundtrack on minulle yksi tämän vuoden parhaista. Tästä ihmeestä pitänee kiittää pelin Kickstarter- ja early access -juuria, sillä innokkaimmat ovat hinkanneet bugeja pois jo pidempään.
Ei tämä toki täydellinen peli ole, eikä se sovi kaikille. Höpöilevä tarina karkottaa varmasti osan pelaajista, ja on hyvä tajuta, että nyt ollaan todella vanhan koulukunnan roolipelien äärellä. Niinpä pelaaja on usein täysin tutkalla siitä, mitä pitäisi edes tehdä. Tavaroiden rakentelu on monimutkaista ja monipuolista, mutta se vaatii hurjaa panostusta. Kartat ovat niin isoja, että niiden ympäriinsä käveleminen tuntuu vievän ikuisuuden. Toisille niin sanotun tasoskaalauksen puute on siunaus, toisille kirous: jos pelaaja harhautuu väärälle polulle, vastaan tulee heti ylivoimaisia ötiäisiä, jotka liiskaavat sankarit tiejyrän lailla. Toisaalta mahdottomaltakin tuntuvan vastuksen voi kaataa vuoropohjaisen taistelun hienouksia hyödyntämällä. Original Sin palkitsee sitkeyden, ajattelun ja suunnittelun, mutta se ei ole innokas auttamaan tulokkaita alkuun. Pulmat saavat välillä repimään hiuksia päästä.
Mihinkään ei siis päästä siitä, että tämä ei ole vain nostalgian leyhyttelyä. Divinity: Original Sin on samalla tasolla kuuluisien esikuviensa kanssa, ja se menee osin niistä ohikin. Samaa menneisyyden elvyttämistä hakenut Dragon Age: Origins, joka oli kelpo peli, näyttää Original Sinin rinnalla värittömältä ja aneemiselta. Sanotaan näin, että Project Eternityn ja uuden Planescapen tekijät saavat olla todella varpaillaan. Vanha koulu on jo palannut vallan taivaallisena.