DmC: Devil May Cry

Hieman vaisuksi jäävä mutta toimiva Devil May Cry -sarjan uudelleenkäynnistys.

1.2.2013 13:43

Emotukka takana, tulevaisuus edessä

Vaikka Capcomin Devil May Cry -sarjan taso onkin vuosien saatossa ollut lievästi sanoen vaihteleva, en varmasti ollut sarjan ainoa fani, joka joutui lähes itkun partaalle firman ilmoittaessa Ninja Theoryn uudistetusta suunnasta. Sarja päivitetään uuteen uskoon, ja koppava Dante korvataan rääväsuisella emopenskalla. Nyt lopullista peliä pelatessa on pakko sanoa, että pelko ei ollut täysin aiheellinen.

DmC ei ole tosiaankaan mikään jatko-osa, vaan sarjan täydellinen uudistaminen – ja uudistamista sarja kieltämättä kaipasikin. Vanha juonikaari oli aika lailla loppuun kaluttu, ja Devil May Cry 4:ssä esitelty, lähinnä animesankarilta vaikuttanut Nero oli pettymys. Entäpä sitten uusi Dante?

Pelaajille annetaan toivoa jo alussa: uusi emotukkainen sankarimme ryyppää, rietastelee ja esiintyy itse asiassa sekä krapulassa että munasillaan. Jo vaatteiden pukemisen näyttävä ylikorni toimintavideo osoittaa sen, ettei toivo ole täysin menetetty. Muutoksia tosin on, ja ne on kestettävä.

Uusi DmC sijoittuu rinnakkaiseen maailmaan, jossa demonit hallitsevat ihmisiä median ja elintarvikkeiden kautta kuin Matrixissa ikään. Danten isä on edelleen demoni Sparda, mutta äiti on enkeli. Tämä tekee Dantesta Nephilimin, enkelien ja demonien voimat omaavan olennon, joka on ainoa toivoa demonien ylivallan lopettamiseksi. Aiemmin jonkinasteisena antagonistina esiintynyt veli Vergil on hänkin tällä kertaa suora liittolainen.

Puhtaana toimintapelinä DmC toimii pitkälti samoin kuin edeltäjänsä. Dante hyppii, loikkii ja pääasiassa taistelee tiensä läpi erilaisten kenttien, joista hyvin suuri osa on demonien kieroutuneen ulottuvuuden versioita kaupunkimaailmoista. Välillä vaihdetaan kuitenkin psykedeelisemmälle vaihteelle. Yleisesti ottaen pelin ympäristöihin tunnutaan ammennettavan hyvin vahvasti ehkä lajityypin parhaasta pelistä, Bayonettasta. Tämä ei ole missään tapauksessa huono asia.

Uusi juttu on Danten enkeli- ja demonivoimien yhdistäminen. Käytännössä homma hoituu niin, että vasemman liipaisinnäppäimen alla ovat enkelivoimat ja oikean alla demonitila. Tila muuttaa ensinnäkin sitä, miten erinäiset esineet toimivat. Enkelitilassa Danten mukana oleva ketju toimii Castlevania-henkisenä piiskana, jolla voi hypätä vihollisten iholle tai kiivetä kauempana olevaan kiinnikkeeseen. Demonisena versiona sama vetää esimerkiksi viholliset Danten luo. Oikeaa ominaisuutta ei kuitenkaan tarvitse arvuutella, sillä vaadittu voima on aina merkitty esineisiin oikealla värikoodilla.

Erot eivät suinkaan lopu tähän. Osalla vihollisista on esimerkiksi hyökkäyksiä, jotka oikeassa tilassa oltaessa eivät vahingoita ollenkaan, ja tämä onkin yleensä helpoin tapa puolustautua niitä vastaan. On myös vihollisia, jotka ottavat vahinkoa vain jommankumman laulukuoron aseista.

Myös jokainen ase on Danten miekkaa Rebellionia ja Ebony & Ivory -pyssyjä lukuun ottamatta jompaakumpaa koulukuntaa. Pääsääntöisesti enkeliaseet ovat nopeita ja useampaa vihollista vastaan tarkoitettuja, demoniset taas vahvoja ja hitaampia. Kaiken kaikkiaan demoni- ja enkelivoimien yhdistäminen on hauska ja pääosin toimiva idea, tosin tarjolla olevien toimintojen määrä saattaa pikkuriikkisellä ohjaimella tuntua aluksi murskaavalta.

Devil May Cryt, erityisesti kolmososa, olivat tunnettuja vaikeustasostaan. Niinpä olin melko yllättynyt DmC:tä pelatessani. Joko olen kaikkien näiden vuosien jälkeen viimein vaivihkaa oppinut pelaamaan näitä pelejä, tai sitten DmC vain yksinkertaisesti on melko helppo. Taisin kuolla tasohyppelykohtauksien (joissa olen edelleen surkea) ulkopuolella ensimmäisen kerran joskus kolmannen pomon kohdalla. Tämä johtui siitä, että se oli kutakuinkin ensimmäinen kohta, missä peli vaati suurempaa omilla aivoilla ajattelua, ja minut yllätettiin vähän niin kuin housut nilkoissa. Turhana knoppitietona jouduin vastaavalla vaikeustasolla aikoinaan Devil May Cry 3:ssa sahaamaan alun viikatemiestä varmaan lähemmäs tunnin.

Helppous on kuitenkin ilmiselvää: peli pitää vihollisaallot pääosin järkevinä ja lyhyinä, eikä mene Bayonettan kaltaisiin äärimmäisyyksiin. Vihollisten hyökkäykset on yleisesti ottaen helppo ennakoida ja väistää, joskin luonnollisesti tiukempiakin paikkoja löytyy. Lähinnä vihollisilta olisi kaivannut enemmän vaihtelua, sillä nyt suurin osa vihollisista on erilaisia helvetin pilipaliritareita vaihtelevalla aseistuksella, mikä on loppujen lopuksi melko itseään toistavaa.

Pomotappeluista puuttuu samoin suurin koukku. Suurin osa niistä on kyllä ihan näyttäviä ja jopa hauskojakin, mutta mitään leukoja loksauttavan upeaa ei juuri näy. Nyt kun peli muutenkin lainaa vahvasti Bayonettaa, olisi ehkä kannattanut ottaa hieman mallia myös tältä osa-alueelta. Nyt koko touhu tuntuu hieman kaavoihinsa kangistuneelta.

Onneksi DmC:tä on kuitenkin kiva katsella. Demonisessa maailmassa ympäristöt repeytyvät, tuhoutuvat ja muuttuvat vaikuttavasti, ja pelimoottori pyörittää taisteluita sujuvasti. Kamerassa kunnollisen lukituksen puuttuminen haittaa aluksi, mutta toisaalta kameran käyttäminen on muuten suhteellisen sujuvaa – mitä nyt viholliset jäävät välillä ruudun väärälle puolelle piiloon.

Erikoishuomion ansaitsee musiikki. Jo Devil May Cry 3 säväytti vahvan industrial-henkisellä soundtrackillaan, ja ylipehmeän nelososan jälkeen DmC palaa samoille linjoille. Musiikista vastaavat pääsääntöisesti Noisia ja norjalainen aggrotech-bändi Combichrist, ja erityisesti Combichristin materiaali vetosi allekirjoittaneeseen.

DmC on ristiriitainen kokemus. Siinä on paljon hyvää, ja loppujen lopuksi sarjan rakenteeseen kohdistuneet olennaiset uudistukset eivät ole sieltä huonoimmasta päästä. Jo nelososa osoitti, että uudistukselle on tarvetta, eikä uutta suuntaa voi pitää täysin katastrofaalisena. Suuremmat ongelmat liittyvät lepsuun vaikeustasoon ja erityisesti pomotaisteluiden munattomuuteen. Lisäksi erilaisia tasoloikkaosioita välillä ylikorostetaan, ja tämä ei mielestäni sovi sarjan luonteelle. Tästäkin huolimatta kyseessä on viihdyttävä ja hyvältä kuulostava lajityyppinsä peli, muttei millään tasolla tajuntaa räjäyttävä. Ehkä DmC 2 sitten. Ehkä.

7/10
KehittäjäNinja Theory
JulkaisijaCapcom
PeligenretToiminta
Pegi-ikärajatK-16
Pegi-merkinnätKiroilu, Seksi, Väkivalta
Lisää luettavaa