Remasteroinnin arvoinen
DmC: Devil May Cry sekoitti maineikkaan japanilaissarjan pakkaa muutama vuosi takaperin. Paholaisen nyyhkytyksen uudelleenkäynnistys tehtiin Capcomin omien studioiden sijaan brittiläisen Ninja Theory -studion voimin, ja se joko viehätti tai arvelutti pelikansaa – joko pelillisten suunnanmuutosten tai keulakuvapoju Danten päivitetyn ilmeen ja elämäntarinan takia.
Sarjan pitkäikäisemmät fanit saattoivat antaa sapiskaa höllätylle vaikeustasolle ja mutkien suoraksi vetämiselle, mutta sarjaa vähemmän pelanneena DmC oli itselleni jopa yllättävän onnistunut toimintamätke. Ninja Theory oli vastoin monien odotuksia onnistunut luomaan viihdyttävän ja syvällisen taistelujärjestelmän, jonka joustavien ja monipuolisten hyökkäyskombojen ansiosta pelin parissa pystyivät viihtymään niin Devil May Cry -konkarit kuin -aloittelijatkin. Myös tasohyppely vetosi hauskoilla oivalluksilla ja liikkumisen sujuvuutta korostavilla työkaluillaan.
Nyt DmC seuraa niin monien edellissukupolven pelien tietä päivityksellä PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle. Mukana ovat totta kai tutut herkut lisäsisällöstä paranneltuun ilmeeseen ja ruudunpäivitykseen, joista etenkin jälkimmäiset merkitsevät DmC:n kohdalla paljon. Uusi Definitive Edition pyörii vanhan polven konsoliversioita tuplasti sulavammin, mikä tietää pelin lajityypin huomioiden myös huomattavaa muutosta pelituntumaan. Taistelut ovat merkittävästi vauhdikkaampia ja sujuvampia, mistä kiitos kuuluu myös lukuisille muille parannuksille.
”On hienoa nähdä Ninja Theoryn ja Capcomin vastaavan kovimpien Devil May Cry -fanien alkuperäisversiolle antamaan kritiikkiin.”
Useimmista uudelleenmasteroinneista poiketen DmC ei toisin sanoen tyydy vain pintapuoliseen kasvojenkohotukseen. Pelin varsinaista mekaniikkaa on hiottu ja korjailtu alkuperäisestä, minkä ansiosta ylilyöty ja älyttömiä komboja mahdollistava toiminta vain paranee entisestään. Muun muassa kameran ja Danten huomion voi lukittaa yksittäisiin vihollisiin, mikä totta kai selkeyttää vihollisten perässä pysymistä ja hyökkäysten kohdistamista oikeisiin kohteisiin.
Osaa pelaajista ilahduttavat Definitive Editionin uudet ja entistä kovemmat vaikeustasot ja Turbo-tilat, joilla Danten uusimpaan seikkailuun saadaan sitä konkareidenkin paljon toivomaa lisähaastetta. Itsensä voi haastaa muun muassa kestävämmillä vihollisilla tai vaikkapa Must Style -tilalla, jossa viholliset vahingoittuvat vasta S-tason komboilla. Vaikka tämänkaltaiset lisäykset ovat varmasti rajatumman yleisön herkkua, on hienoa nähdä Ninja Theoryn ja Capcomin vastaavan kovimpien Devil May Cry -fanien alkuperäisversiosta antamaan kritiikkiin.
Päivitykset ovat kenties suuremmassa mittakaavassa melko pientä pintaremonttia, mutta ne saavat DmC:n pelaamisen tuntumaan jälleen tuoreelta. Tarina ja kentät ovat tuttuja, mutta niiden koluaminen tuntuu hitusen erilaiselta. Saman käsittelyn on saanut myös mukana oleva Vergil’s Downfall -lisäsisältökampanja, joka itsessään on ihan mukiinmenevä – joskin hitusen kierrätykseltä haiskahtava – päätös pelin tarinalle.
DmC: Devil May Cry – Definitive Edition onkin siis varsin positiivinen tapaus uudelleenmasteroinnin markkinoilla. Se ei ennakkoon tuntunut kovinkaan houkuttelevalta alkuperäisen version jo kolunneena, mutta se voitti puolelleen ja vakuutti pelin todella olevan uusioinnin arvoinen.
8/10
Kerrankin nimensä arvoinen versio mainiosta pelistä, joka muuttui uudelleenmasteroinnin myötä vieläkin paremmaksi.
Ville Arvekari