Alkuperäinen Dragon Age oli BioWaren paluuta juurilleen tietokoneroolipelien pariin. Vaikka peli julkaistiin myös pelikonsoleille, oli se selkeästi suunniteltu pelattavaksi tietokoneella. Tämä tietenkin näkyi konsoliversioissa, joita kritisoitiin etenkin kankeasta pelattavuudesta ja melko vaatimattomasta ulkoasusta. Jatko-osan suhteen tekijät ovatkin valinneet kokonaan uuden suunnan. Dragon Age II on etupäässä konsoleille tehty moderni roolipeli Mass Effect 2:n hengessä, jossa päähenkilön roolin pelaaminen käy rinta rinnan erittäin toiminnallisten taisteluiden kanssa. Jos siis pelkäsit pelin olevan konsoleiden vuoksi ”tyhmennetty”, et ollut väärässä. Se ei kuitenkaan tee pelistä huonoa, vaan ainoastaan hyvin erilaisen.
Hawken tarina
Koska Dragon Age II on tyyliltään niin samanlainen Mass Effect -pelien ja etenkin kakkososan kanssa, ei vertailua niiden välillä voi välttää. Jos Mass Effect 2 oli rakenteellisesti kuin tv-sarjan yksi tuotantokausi hitaasti loppuratkaisua kohti etenevällä juonellaan, on Dragon Age II kuin fantasiakirjatrilogia. Sen tarina on jaettu kolmeen kappaleeseen, joista jokainen on oma tarinallinen kokonaisuuteensa alkuineen ja loppuineen, ja jotka pelaajan päätökset ja niiden seuraukset yhdistävät toisiinsa. Lopputulos on kiehtova kokonaisuus, joka poikkeaa roolipelien peruskaavasta monella eri tavalla.
Pelin päähenkilö on Hawke-niminen ihminen, joka pakenee äitinsä, siskonsa ja veljensä kanssa alkuperäisessä pelissä nähtyä darkspawnien mörkölaumaa kotikylästään kauas Kirkwallin kaupunkiin. Pelaaja voi vaikuttaa Hawken ulkoasuun, sukupuoleen, hahmoluokkaan ja etunimeen, mutta muutoin hahmon tausta on aina sama. Verrattuna alkuperäiseen Dragon Ageen, Mass Effect 2:een tai muihin roolipeleihin, ei pelin juoni ole heti alussa selvä. Hawke ei ole perinteiden mukainen ”valittu” sankari, joka käy taisteluun jotain maailmaa uhkaavaa suurta pahaa, kuten vaikka alkuperäisen pelin darkspawn-armeijaa, vastaan, vaan pakolainen, joka uudessa kotipaikassaan joutuu etsimään omaa ja perheensä paikkaa kaupungin poliittisten ja uskonnollisten kiemuroiden keskellä.
Tarina on ovelasti kerrottu tarinana pelin sisällä, jossa heti alussa annetaan ymmärtää, että Hawke nousee merkittävään asemaan Kirkwallissa, mutta että hän on myös syyllinen johonkin katastrofaaliseen tapahtumaan. Pelaajan tehtäväksi jääkin pelata Hawken tarinaa samalla vaikuttaen sen kulkuun omilla päätöksillään ja arvuutella, mihin se johtaa, mitä lopussa tapahtuu ja miten kaikki päättyy.
Koska tarina on jaettu kolmeen osaan, ei sitä myöskään kuljeta alusta loppuun yhtenäisesti. Kappaleiden välissä hypitään aikaa vuosissa, ja kaikkiaan pelin tarina kattaakin lähes kymmenen vuotta Hawken elämää. Tämä antaa pelissä suoritettaville tehtäville ja päätöksille aivan uudenlaista syvyyttä, sillä niiden seurauksilla on monesti pitkäkestoisia tai pysyviä vaikutuksia pelimaailmassa.
Kirjava seurakunta
Hawken seuraan liittyy perheen lisäksi myös useita muita hahmoja, mukaan lukien kertojana toimiva Varric-kääpiö. Hahmokaarti on jälleen kirjava joukko omalaatuisia hahmoja, jotka herättää eloon taitavasti kirjoitettu dialogi ja kautta linjan erinomainen ääninäyttely. Myös Hawke on kokonaan ääninäytelty hahmo, joten roolipelien perinteisestä hiljaisesta sankarista ei ole kyse. Varsin poikkeuksellisesti muut hahmot myös elävät omaa elämäänsä. Hahmoilla on Kirkwallissa omat kotinsa, joissa ne viettävät aikaansa silloin kun eivät ole Hawken matkassa. Heillä on myös omat tarinalliset kuvionsa, joita käydään läpi joka kappaleessa ja jotka lisäävät tunnetta siitä, ettei kyseessä ole pelkästään Hawken mukana roikkuvia tahdottomia lakeijoita. Ei myöskään ole itsestäänselvyys, että jokainen hahmo pysyy mukana (tai elossa) lopputeksteihin saakka.
Omaksi suosikkihahmokseni nousi aluksi stereotyyppiseltä emohahmolta vaikuttava ja Final Fantasy tukalla varustettu haltiataistelija Fenris, joka kuitenkin osoittautui varsin kiehtovaksi ja oikean persoonallisuuden omaavaksi hahmoksi. Asiaa toki auttoi myös hahmoon huimasti persoonallisuutta lisäävä ääninäyttely.
Myös Hawken äiti, sisko, veli ja setä ovat jatkuvasti läsnä pelin ja tarinan edetessä. Perheestä irtoaa draamaa ja juonikuvioita, jotka osoittavat pelaajan valinnoista riippuen, että perhe on paras – tai pahin. Toki mukana on jälleen mahdollisuus myös romansseihin muiden hahmojen kanssa. Myös tällä saralla tarinan kulku useiden vuosien yli lisää niiden syvyyttä.
Keskustelut muiden hahmojen kanssa käydään nyt Mass Effect -pelien tyyliin dialogiympyrän avulla, josta pelaaja valitsee tiivistelmän siitä, mitä Hawke sanoo. Vaihtoehdot kertovat nyt myös tyylin, jolla Hawke puhuu, joten pelaajan ei tarvitse arvella, onko repliikki vihainen, sovitteleva, flirttaileva tai vaikkapa sarkastinen. Hawken mukana olevat muut hahmot saattavat myös osallistua keskusteluihin ja pelaaja voi pyytää heidän mielipiteitään tai apuaan – muut hahmot voivat myös antaa tietyissä tilanteissa omia vaihtoehtojaan, kuten myös pelaajan aiemmin tekemät ratkaisut.
Pelaajan tekemistä päätöksistä mielenkiintoisia tekee se, ettei pelissä ole selkeää hyvä ja paha asetelmaa. Hawken kasvattaessa vaikutusvaltaansa hän sekaantuu Kirkwallin asioihin monin eri tavoin, ja pelaaja joutuu monesti tekemään ratkaisuja ilman selkeää kokonaiskuvaa. Etenkin loppua kohti pelaajan eteen lyödään tilanteita, joiden päätöksillä on todella merkittäviä seurauksia ja joissa kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta. Lisäksi pelaajien taipumus tehdä roolipeleissä kaikki mahdolliset tehtävät jonkun niin pyytäessä, ei välttämättä ole loppuratkaisun kannalta hyvä asia. Pelaajaa ei todellakaan päästetä helpolla – jos joku ei pelissä tunnu hyvältä idealta, se ei luultavasti sellainen ole.
Suoraa toimintaa
Varsinaisen roolipelaamisen ulkopuolella pelaaminen koostuu pitkälti taistelemisesta ja hahmojen taitojen sekä varusteiden maksimoimisesta sitä varten. Dragon Age II:n taistelut ovat erittäin nopeatempoisia ja toiminnallisia ja tuovatkin syystä mieleen perinteiset toimintaroolipelit, kuten Diablot tai Sacred II:n. Jokaisella hahmoluokalla on perushyökkäys, jota hakataan tasaiseen tahtiin latautuvien erikoisliikkeiden ja taikojen välissä. Koska hahmoa myös ohjataan konsolilla suoraan, tuntuvat taistelut ajoittain puhtaalta toimintapeliltä. Pelaajaa ei ole rajoitettu ohjaamaan vain Hawkea, sillä ohjattavaa hahmoa voi vaihtaa lennosta koska tahansa. Ensimmäisen pelin tavoin muiden hahmojen käyttäytymistä voi halutessaan muokata hyvinkin monipuolisesti erilaisten ennakkokäskyjen mukaan, jotka päättävät, mitä ne missäkin tilanteissa tekevät.
Hahmoluokkia on kolme: velho, varas ja taistelija, joista jokaisella on omat eri osa-alueisiin keskittyvät taitopuunsa. Hawken hahmoluokka saa lisäksi omat erikoistumisensa ja muilla hahmoilla on yksi oma niiden taustaan liittyvä kykypuu. Kokemustasojen myötä pisteitä näihin taitopuihin jakamalla pelaaja voi rakentaa hahmoista hyvinkin erilaisia. Se on myös tarpeen, sillä taisteluissa on syytä löytyä hahmo, joka kykenee vetämään vihollisten huomion puoleensa ja kestämään niiden iskuja, yksi parantaja ja lähitaistelija sekä kaukohyökkäyksiin erikoistunut hahmo. Kykypuut kuitenkin antavat niin paljon mahdollisuuksia, ettei kyseessä tarvitse aina olla vain yhdenlainen ratkaisu, ja kokeilemalla voi saada aikaan yllättävän erilaisia hahmokokonaisuuksia.
Vastustajia käy päälle yleensä melkoinen joukko, joista suurin osa on nyrkillä tapettavia rivimiehiä, joita kaatuukin taisteluissa kuin heinää. Niiden seassa on kuitenkin myös vaarallisempia ja kestävämpiä vihollisia, kuten myös tovereitaan tukevia johtajia, joten aivan summittaisesti pelaaja ei voi taisteluissa huiskia. Tietyillä liikkeillään hahmoluokat voivat avata toisille mahdollisuuden tehdä ylimääräistä vaurioita ja näiden luokkien välisten kombojen hyväksikäyttö on tarpeen, etenkin kestävien ja vaarallisten pomovastustajien kohdalla.
Varusteiden kanssa säädetään tällä kertaa aiempaa vähemmän. Parempaa asetta ja panssaria pistetään Hawken päälle sitä mukaa kun niitä löytyy, ja muiden hahmojen osalta edes panssarin osista ei tarvitse huolehtia. Niiden suojia parannellaan sen sijaan erillisillä, niitä varten tarkoitetuilla osilla. Erilaisia myrkkyjä, riimuja, pommeja ja taikajuomia on nyt aiempaa vähemmän, mutta samalla ne ovat myös käyttökelpoisempia eikä niiden valmistaminen vaadi kymmenien eri ainesosien keräämistä, sillä löydetyt ainesosat ovat nyt pysyviä ja niiden kokonaismäärä vaikuttaa siihen, mitä voi valmistaa.
Taistelut ovat lopulta riittävän taktisia ja etenkin hahmoluokkien taitopuiden rakentaminen tuo niihin niin paljon syvyyttä, etteivät ne toiminnallisuudestaan huolimatta ole pelkkää aivotonta napinhakkaamista, kuten etukäteen pelättiin.
Kuin peruna jota on hakattu kolikkopussilla
Kaikki ei kuitenkaan ole täydellistä roolipelihekumaa, sillä yhdellä osa-alueella Dragon Age II pettää, ja pahasti. Hahmojen animaatio, etenkin kasvojen ja ilmeiden osalta, on erinomaista, mutta muutoin pelin ulkoasu, varsinkin ympäristöjen suhteen, on parhaimmillaankin melko vaatimaton. Kirkwallin tietyt alueet ovat suhteellisen komeita, mutta kaupungin lähialueilla, luolastoissa ja tunneleissa liikuttaessa niiden graafinen vaatimattomuus iskee pahasti silmiin. On yksinkertaisesti vaikea käsittää, miten tämän luokan pelissä ei ulkoasuun ole panostettu enempää, etenkään kun ensimmäisen pelin konsoliversioiden ulkoasua kritisoitiin ja EA lupasi jatko-osan olevan ulkoisesti loistelias – ja sitä se ei kyllä ole, ei edes tietokoneella. Lisäksi etenkin luolastojen ja yleisten sisätilojen kierrätys vaikuttaa todella halvalta ratkaisulta. Tuntuu, että kaikista ympäristöistä on vain yksi kartta, jonka osia käytetään uudestaan ja uudestaan aina samanlaiseen paikkaan mentäessä.
Vaikka edellä mainittu on melko suuri särö pelin kokonaisuudessa, se ei silti onneksi riko sitä liikaa. Pelin monisäikeinen tarina, lukuisat juonenkäänteet, mielenkiintoiset hahmot, dialogi, teemat ja vaikeat ratkaisut peittävät ulkoasun ongelmat alleen. Taisteluiden muuttaminen toiminnallisempaan suuntaan painottaa varsinaista roolipelaamista aiempaa enemmän, mutta samalla ärsyttää niitä, jotka haluavat roolipeleiltään valtavasti kaikenlaista säädettävää ja tekemistä tarinan ja keskusteluiden ulkopuolella. Tämä tekeekin pelistä varsin vaikean pisteyttää. Kumpi on enemmän sitä, mitä pelaajat roolipeleiltään haluavat: erinomaisen tarinan, unohtumattomia hahmoja ja vaikeita ratkaisuja vai tuhansittain erilaisia varusteita, arvoja ja monimutkaisen taistelujärjestelmän? Dragon Age II tarjoaa näistä vain ensimmäisiä ja on suunta, johon BioWare on roolipelejään viemässä – ja minulla ei todellakaan ole mitään sitä vastaan.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:6]
Kirjoitin ensimmäisen Dragon Agen arvostelussani, että peli on kuin rakkauskirje vanhan ajan tietokoneroolipeleille, kuten BioWaren omalle vanhalle Baldur’s Gatelle. Jatko-osassa kaikki on toisin.
Dragon Age II eroaa perinteisestä roolipelikaavasta niin repäisevästi, että paketin kannessa pitäisi melkein olla jonkinlainen varoitusviesti. Missä ovat alusta asti selkeä päämäärä ja mustavalkoinen hyvä vastaan paha -asetelma, sankarin suuri tehtävä sekä erämaiden halki samoilu? Niissä kaikissa muissa peleissä arvatenkin, sillä Dragon Age II on sukukronikka, jossa vietetään vuosikymmen yhdessä ja samassa paikassa.
Käsikirjoittajille nostan hattua. Pelillä on kaksi harvinaisen selkeää teemaa, ”perheen merkitys” sekä ”me vastaan ne toiset”, ja ne näkyvät vaikuttimina lähes kaikissa sivutehtävissäkin. Omaan ryhmään liittyvät kaverit ovat upean kiinnostavia, sympaattisia ja eläviä hahmoja, joilla on oma elämänsä. Ne hakkaavat Mass Effect 2:n köörin ja kaikki BioWaren aiemmat tuotokset, vaikka heidän roolipelinsä tunnetaan kiinnostavista apulaisistaan. Juoni taas yllättää jatkuvasti, sillä se ei seuraa tuttua ”kerää kokemusta pahan lohikäärmeen tappoon” -kaavaa, vaan heittelee ikäviä kierrepalloja. Perheteema taas näkyy siinäkin, että Aiemmissa BioWare-peleissä hauskana sivujuonteena olleet romanssit ovat nousseet enemmän etualalle. Sivuhahmoilla on rakkauselämää jopa pelaajan toimien ulkopuolellakin. Tunnelmaa pääsemistä auttaa se, että ääninäyttely on keskimäärin hyvää ja parhaimmillaan huikeaa.
Kumma kyllä, ennakoissa pinnalliselta vaikuttanut taistelu on itse asiassa aika hyvää. Ninja-elokuvien tyyliin taisteluun pomppivien rivivihollisten poistoon voi hyödyntää erilaisia komboja, ja pomoissa tarvitaan refleksejä ja älliä. Taktikointia taas voi harrastaa erityisesti hahmojen kykyjä valittaessa, ja oikein tuunattua ryhmää on ilo ohjastaa. Kerättävät aseet ja tavarat ovat vain valitettavasti aika tylsiä.
Isoin syylä tai suorastaan demoninen mätäpaise pelin naamassa on taiteen kierrätys. Kirkwall on arkkitehtonisesti kiinnostava paikka, mutta karttoja ja kenttiä kierrätetään enemmän kuin laki saisi sallia. Kun tarkalleen sama luola on vuorotellen ”palkkasoturien kätkö”, ”viemäri”, ”kultakaivos” ja ”hirviön pesä”, niin on pakko ihmetellä, ovatko kaikki BioWaren graafikot työstämässä Old Republicia ja Mass Effect 3:a? Vaikutelmaa vahvistaa grafiikan laimea yleisilme, josta tosin nousevat positiivisesti esille ilmeikkäät naamat ja erityisesti ei-ihmisten pärstät. Esimerkiksi haltiat ovat tyylikkäitä isopäisinä ja -silmäisinä ruikkuhumanoideina. Peli on vieläpä niin paljon käsikirjoituksensa varassa, että Dragon Agen maailma tuntuu kiinnostavammalta kuin koskaan grafiikkakökköilyistä huolimatta. Tämä käsikirjoitus olisi joka tapauksessa ansainnut parempaa.
Kaiken tämän jälkeen tuntuu itsestäänselvyydeltä sanoa, että Dragon Age II saattaa jakaa roolipelikansaa. Perinnetietoisille se voi näyttäytyä kauhistuksena, mutta tarinaa ja käsikirjoitusta erityisesti arvostaville se on taas rohkea kokeilu ja poikkeus siitä, miten konsoleilla ja tietokoneille on tavattu tehdä fantasiaa. Kuulun vahvemmin jälkimmäiseen ryhmään, ja olen varma, että muistelen Hawken seikkailuja lämmöllä vielä vuosia sen jälkeen kun tavallisemmat miekkatarinat ovat haihtuneet pääkopastani.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:8]
Alkuperäinen Dragon Age oli mitä mainioin paluu wanhojen pc-roolipelien (Baldur’s Gate ja sen perilliset) juurille. Retrohenkisestä suunnittelustaan johtuen se olisi kaivannut ehkä sitä viimeistä modernisointikierrosta, sillä pelistä löytyi turhan rasittavia ja kömpelöitä mekaniikkoja, kuten esimerkiksi jatkuva kasvien ja rautamalmien keräily.
Ilokseni voin todeta, että Dragon Age II korjaa suurimman osan ongelmista ja parantaa niitä ennestään hyviä juttuja. Pelasin itse alkuperäisen läpi pc:llä, koska peli tuntui selvästi pc-peliltä ja konsoliversio laihalta imitaattorilta. Jatko-osa toimii käyttöliittymänsä puolesta jo paljon paremmin konsolipelinä, ja tätä voisi kuvitella pelaavansa ihan ilokseen.
Mutta taidan silti pelata pc:llä, sillä kaikkea ei ole korjattu: taistelussa muiden komentaminen on yhä tuskaa, ja useampi taistelu päättyi tappioon, koska puolet ryhmästä seisoi sitkeästi vihollisen valtavassa AOE-hyökkäyksessä, josta en ehtinyt paimentaa kaikkia pihalle.
Pelasipa pelinsä millä alustalla tahansa, pelata se kuitenkin kannattaa. BioWaren ja Dragon Agen vahvuudet ovat kummatkin esillä. Ennakkoon arveluttanut ratkaisu pakottaa Hawkesta ihminen osoittautui lopulta hyväksi, sillä sen ansiosta pelin tarina on paljon henkilökohtaisempi ja tiiviimpi kuin ensimmäisessä pelissä, jossa se pelin nimeenkin vilahtanut pelihahmon alkuperä oli lopulta vain kiva jippo.
Sen tarinan käyntiin pyörähtäminen kestää kuitenkin hetken. Pelin ensimmäisten tuntien aikana juoni on levällään kuin Jokisen eväät pelaajan juostessa tekemässä hanttihommia ja arpoen, mikä tehtävistä lopulta johtaa johonkin syvempään ja mikä on vain perinteistä rotantappoa.
Mutta kannattaa sissittää, sillä kun se pääjuoni vihdoin nytkähtää kunnolla liikkeelle, sitä huomaakin yllättäen, että suurin osa sivutehtävistä latasi panoksia jotain suurempaa varten. Langat kuroutuvat yhteen ja merkityksettömiltä tuntuneet, pienet yksityiskohdat saavat paljon painoarvoa. Joten hyvin hoidettu, BioWare.
Pohjimmiltaan Dragon Age II edustaakin wanhan ja hyväksi havaitun pc-roolipelaamisen eräänlaista huipennusta. Se voi olla osiltaan liian raskas tai liian hankala monille – sanotaan nyt suoraan – pullamössöpelaajille, mutta pelin kanssa jaksavat saavat palkintonaan kiehtovan kokemuksen.