Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 240. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Mitähän hittoa nyt taas
Dragon Ball: The Breakers on eittämättä melko raskas pelattava. Sen Dead by Daylight -henkinen peruspelimekaniikka on puuduttavaa, sen palvelimet kaatuvat useammin kuin kahvi läikkyy pöydälle, ja sen kamera on kaikin puolin hirveä.
Jos nämä meriitit eivät vielä riitä, niin tarjolla on myös todella kankeaa ja rumaa kenttäsuunnittelua, jopa eurojank-kamaluuksia törkyisempää ohjattavuutta ja ihan vain yleistä sieluttomuutta. Hip hei!
The Breakersia voi pelata pelkästään moninpelinä. Jokaisessa matsissa on tavoitteena kerätä voima-avaimia, joiden avulla pelaajat pääsevät pakenemaan aikasilmukastaan eli voittamaan pelin. Yksinkertaista ja idioottivarmaa tehtävää on kuitenkin mutkistamassa joukko tuttuja Dragon Ball Z -vihollisia, joiden saappaisiin yksi matsin kahdeksasta pelaajasta astuu.
Naurettavan ylivoimaiset pahikset tuovat otteluihin niiden kaipaamaa jännitystä, mutta auta armias, kun joudut sellaisen höykytettäväksi. Jäljelle jää nimittäin todella helposti ihan pelkkä Game Over -ruutu, vaikka olisit kuinka naputellut supervoimiesi kanssa.
Voimat ovatkin loppujen lopuksi aika kosmeettisia, sillä pelkästään viholliseen tähtäämisen yrittäminen on ainakin ohjaimella pelattaessa aivan täyttä sekoilua. Osa supervoimista on lukittu kevyen grindaamisen taakse, mutta niitä voi vähemmän yllättäen availla oikealla rahalla ostettavalla pelivaluutalla.
Entä mitä hauskaa Dragon Ball: The Breakersissa sitten on? Jokinhan siinä vetoaa, koska sitä pelataan. Ainakin se on melko nopeatempoinen ja välillä jopa hulvattoman aivoton. Kellään ei tunnu olevan mitään strategiaa, vaan pelaajat vain juoksevat pitkin karttaa pää kolmantena jalkana. Se ei ole pelaajien syy vaan itse pelin, joka nimenomaan perustuu päämäärättömään juoksemiseen ja laatikoiden avaamiseen.
Peliä voi myös huoletta pelata vaikka ilman ääniä, sillä ainoa, mitä äänipuolella voi missata, ovat hahmojen japaninkieliset ähinät. Kaikki muu tarvittava tieto esitetään joko selkeästi näytöllä tai ohjaimen värinällä.
Selkeistä näytöistä puheen ollen ruudun jokainen kulma täynnä jonkin sortin elämä-, voima- ja numeropalkkeja, eikä yläreunojen tehtävänantojakaan sovi unohtaa. On peräti koomista ja toisaalta ihan hyvää ajattelua, että itse minikartta on heitetty kerättävään kompassimuotoon, joka ei pompi ruudulla, ellei sitä itse avaa.
Tavaroiden avaaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä pelin minimitasolle laskettu tavaraluettelo vaatii hanakkaa opettelemista ja muistelua. Miten jokin niin pieni on saatu toimimaan niin vaikeasti?
Jos Dragon Ball: The Breakersin parissa sattuu epähuomiossa olemaan hauskaa, pelillä on siihenkin aivan oma ratkaisunsa. Se nimittäin kadotti testin aikana palvelinyhteyden kokonaan useampaan otteeseen. Parasta tässä on se, että homma katkeaa aina mahdollisimman intensiivisissä kohdissa eli juuri niinä hetkinä, kun pelaaja saattaa kokea muitakin kuin neutraaleja tunnetiloja. Siinä onkin sitten kiva napottaa ja tuijotella valikkoja pöllämystyneenä.
Koska pääsin nipottamisen makuun, on esille nostettava myös sellainen pieni yksityiskohta, että vuonna 2022 julkaistussa pelissä ei ole tietokoneella kunnollisia grafiikka-asetuksia ja ruudunpäivitysnopeus on lukittu joko kolmeen- tai kuuteenkymmeneen. Tämä on aika omituista, sillä peli ei vaikuta missään nimessä vaativalta pyöritettävältä PS3-grafiikkoineen ja PS1-pelattavuuksineen. Ehkä on liikaa pyydetty, että pelissä olisi edes jotain toimivaa. Ei kai tässä auta muu kuin mennä nurkkaan itkemään.