Lohikäärmeen vimmalla
Bandai Namco on vakiinnuttanut itsensä pätevänä japanilaisten lisenssipelien julkaisijana, mutta mitään erityisen hämmästyttävää siltä ei ole tällä saralla koskaan osattu odottaa. Sen monet varsinkin anime- ja mangasarjoihin pohjautuvat pelit ovat aina ensisijaisesti olleet fanien palvelemiseen tarkoitettuja tuotteita, joissa pelillisten ansioiden sijaan on tärkeämpää, miten niissä käsitellään lähdemateriaalia.
Dragon Ball FighterZissa Namco on selvästi halunnut tehdä vaihteeksi enemmän. Päätös luoda tekninen ja nopeatempoinen 2D-taistelupeli ei ole edes Dragon Ballin kaltaisen massiivisen nimen kanssa mikään läpihuutojuttu, mutta raudanlujan vision ja oikean kehittäjän kanssa hanke ei ollut mikään mahdottomuus. Avukseen Namco palkkasi BlazBlue– ja Guilty Gear -taistelupelejä tehneen Arc System Worksin, jonka ei ole selvästikään tarvinnut säästellä iskujaan.
Dragon Ball FighterZ on puhtaasti hauskin taistelupeli, jota olen pelannut vuosikausiin. Vanhalle Dragon Ball -fanille se aiheuttaa tietysti jonkin verran nostalgisia väreitä, mutta FighterZin hauskuuden kanssa moisella on lopulta varsin vähän tekemistä. Arc System Works on onnistunut luomaan mittelötyylin, jossa timanttinen pelattavuus kohtaa komeasti omaperäisyyden ja taistelemisen ilon.
Dragon Ball FighterZin taistelut saavat ison osan innostavuudestaan yksinkertaisuudesta. Pääosalle peliohjaimen nappuloista löytyy kyllä käyttöä pelaamisen keskellä, mutta niiden toiminnat on suunniteltu taitavasti. Käytännössä kukin nappula ja yksinkertainen näppäinyhdistelmä edustaa aina jotakin pelin mekaniikkaa, jolloin refleksit niiden oikea-aikaiselle käytölle syntyvät pelaamisen tiimellyksessä kuin itsessään. Erilaiset hyökkäys- ja puolustuskeinot ovat ketjutettavissa yhteen myös sen verran luontevasti, että peliä jo opetellessaan on helppoa tuntea saavansa oikeasti jotakin oleellista aikaiseksi.
Yksinkertaisuudessa on etunsa myös kokeneemmille taistelupelaajille. Mainiosti muutamiin perusnappeihin jaetut toiminnot auttavat keskittymään pelin vauhdikkaan toiminnan lukemiseen ja omien hyökkäys- sekä puolustusstrategioiden toteutukseen. Hyökkäysmenetelmissä saa edelleen myös käyttää luovuutta, sillä taisteluja käydään kolmesta hahmosta koostuvilla tiimeillä. Tämä tarkoittaa, että omaa aktiivista hahmoaan voi ja kannattaakin vaihdella kesken otteluiden. Vaihtopenkillä olevia kavereita voi aina välillä kutsua käyttämään pikaisesti tukikykyjään hieman Marvel vs. Capcomin malliin.
Hahmotarjonnan osalta Namco ja Arc System Works ovat tehneet hyvää työtä. Peliin on luvattu jo ennakkoon peräti kahdeksaa lisäsisältöhahmoa, mutta mitenkään vajaalta sen noin 20 taistelijan joukko ei tunnu julkaisussa. Tärkeimmät hahmot aina Gokua, Friezaa, Vegetaa ja Cellia myöten ovat mukana, eikä Yamchan, Tienin ja Nappan kaltaisia satunnaisempiakaan persoonia ole unohdettu. Jopa Dragon Ball Super on saanut hieman huomiota Beerusin, Goku Blackin ja Hitin muodossa – eikä edes mitenkään hätäillyn tuntuisesti.
”Yksinpelaajia varten mukaan on kehitetty tavanomaista syvemmät tarina- ja Arcade-tilat.”
Kullekin hahmolle on ujutettu sopivasti omanlaista persoonallisuuttaan taistelutyylin osalta. Periaatteessa kaikilla taistelijoilla on mahdollista suorittaa muutamia samoja hyökkäysrutiineja, mutta samalla jokaisella on myös aina omat erikoisuutensa energian käytössä ja erikoistaidoissa. Kansikuvahahmona Goku on esimerkiksi tasalaatuinen lähi- ja kaukoetäisyydeltä, kun taas vikkelä Teen Gohan pääsee kunnolla rankaisemaan vasta lähietäisyydeltä. Varsinkin tiukemmissa matseissa taistelijoiden vivahde-erot onkin syytä tuntea.
Hauskan taistelemisen rinnalla FighterZin positiivisimpia puolia on sen pelitilatarjonta. Dragon Ball -mätkijöiden ei oleteta viihtyvän vain verkkokentillä, vaan yksinpelaajia varten mukaan on kehitetty tavanomaista syvemmät tarina- ja Arcade-tilat.
Varsinkin Arcade-tilasta muiden kehittäjien kelpaisi ottaa mallia. FighterZissa klassiseen taistelupelitilaan tuodaan uudenlaista tavoitteellisuutta asettamalla pelaajan taistelumenestys määrittämään, millaisen vastustajan tämä kohtaa seuraavaksi. Arcaden koluaminen ei näin ollen ole enää vain voitosta toiseen kulkemista, vaan omaa pelaamistaan haluaa nyt jatkuvasti parantaa, jotta pelitilan eri haasteet voisi läpäistä mahdollisimman menestyksekkäästi.
Tarinatila on sekin toimiva vaikkakin epätasaisempi kokonaisuus. Monista nykytaistelupeleistä poiketen se ei tunnu pelkältä elokuvalta, jonka väliin on isketty muutamia pelattavia taisteluosuuksia. Sen sijaan tarina kulkee eteenpäin pelaajan kolutessa lautapelimäisiä karttoja ja haastaessa niissä piileviä vihollisia, mistä palkitaan hahmoja kehittävillä kokemuspisteillä.
Tarinatilan vapaahko luonne tarjoaa hyvät puitteet tutustua pelin hahmotarjontaan, ja se on myös kätevästi rakennettu auttamaan pelin perusteiden oppimisessa. Halutessaan tilaan on helppo upottaa useita tunteja, vaikka ei välittäisikään Dragon Ball Superin tienoille sijoittuvasta unohdettavasta juonesta. Hirveästi vaihtelua se ei tosin vain tarjoa. Enemmän taistelupelejä pelanneena se oli minulle myös normaalilla vaikeustasolla turhan helppo, eikä haastavampaa vaikeutta saa auki muuten kuin kyseistä tilaa enemmän pelaamalla.
Dragon Ball FighterZin pelaaminen on ollut hämmentävä kokemus Dragon Ball -fanituksen jo taakseen jättäneelle. En koskaan odottanut enää innostuvani Dragon Ball -aiheisesta pelistä, puhumattakaan siitä, että sellainen nousisi erääksi suosikkitaistelupeleistäni. Dragon Ball FighterZ onkin osoitus siitä, että fanituotteen voi tehdä niin hyvin, että siitä tulee luonnostaan jotain suurempaa.