Pallot hallussa
Olen aina halunnut sanoa noin. En ole kovan linjan Dragon Ball -fani, mutta kuten kaikki netissä käyneet, tunnistan kyllä super-saiyalaiset ja kamehamehat, puhumattakaan yli yhdeksän tonnin voimatasoista. Dragon Ball Xenoverse oli minulle tilaisuus pureutua kulttisarjan syövereihin kysellen kaikesta toimiston Dragonball-asiantuntijoilta eli Arvekarilta ja Anime-lehden päätoimittajalta Petteri Uusitalolta. En kadu tälle tielle lähtemistä.
Xenoverse yhdistää vierasta tarkoittavan sanan universumiin, ja se on hyvä kuvaus pelin tyylistä lähestyä historialtaan rikasta animaatio- ja sarjakuvajättiä. Fanit ovat nähneet Vegiton yhdistymiset, Cellin halkaisut ja saiyanien voimankasvatukset niin moneen otteeseen, että he osaavat kuvailla ne vaikka unissaan. Siksi Xenoverse sotkee koko pakan. Aikamatkaavat pahikset pumppaavat sarjan konnat täyteen pimeää energiaa, joten historian käännekohdissa tummuukin aivan väärien tyyppien läski. Lohhari Shenron ja aikaholveja hallitseva Ajan Kai kutsuvat kaukaisuudesta uuden sankarin, pelaajan.
Tämä on tietysti silkkaa fanipalvelua sanan hyvässä merkityksessä. Pelaaja luo oman hahmonsa, harjoittaa tämän jumaltasolle roolipelimekaniikkojen ja destinymäisen toiston ja samojen tehtävien hinkkauksen kautta, kunnes on vierailtu kaikissa DBZ-historian käännekohdissa, hakattu muukalaiset ja jumalat, opittu suurmestarien salaiset liikkeet ja hankittu suosikkihahmojen kledjut. Se on voimafantasiaa, jonka takia peli saa anteeksi monia pikku ongelmiaan, sillä niitä ei ehdi murehtia, kun peli vie oman luomuksen hienosti mukaan lukuisiin välianimaatioihin. Pelata voi tietysti kaikilla aidoillakin taistelijoilla, joita voi myös värvätä apuriksi kolme vastaan kolme -pärinöihin.
Tappelupelinä Xenoverse on enemmän Super Smash Bros. kuin Street Fighter. Se on äärimmäisen helppo oppia ja hankala hallita täysin, mutta miksi huolehtia siitä vaikeasta osuudesta: jos tarinamatsit ovat liian vaikeita, tehdään sivutehtäviä ja paukutetaan hahmon taso niin korkeaksi, että Vegeta puristaisi voimatasoskannerinsa päreiksi pelaajan nähdessään. Nappeja hakkaamalla syntyy näppäriä ketjuhyökkäyksiä, liipaisimista irtoaa supersäteitä, meteorilennolla päästään iholle hetkessä ja kovimmat näpäytykset heittävät viholliset satojen metrien päähän. Ei tarvitse olla edes DBZ-fani, jotta moista hulluutta voisi arvostaa, ja loputtomana ruudun täyttävänä väriloistona toistuvat superliikkeet ovat ihailtavan ainutkertaisia ja helposti tunnistettavia.
Konsoleilla juuri tarpeeksi sulava ja pc:llä 60:n ruudun nopeudella kevyesti rullaava peli on oivaltavaa lisenssimateriaalia Riddickien ja Batmanien tapaan, sillä Xenoverse tuntuu tajuavan, miksi hilpeän kahelista Dragon Ballista yleensäkin pidetään. PvP-moninpeli on tosin epätasapainoista sekoilua, joka saa Gokuksi itseään luulevat esiteinit huutamaan korvaasi kirosanoja. Pelaaja on lisäksi RNG:n eli tehtäväpalkintoja arpovan satunnaislukugeneraattorin armoilla, ja tappeluja saa hinkata tuhat kertaa, ennen kuin se juuri oikea liike putoaa saaliiksi. Xenoverse on kaikesta tästä huolimatta 9 000 kertaa hauskempi peli kuin sillä olisi lupa olla.