Nintendon Wii-konsolin kiistatonta voittokulkua seuratessa täytyy kuitenkin harmitella yhtä asiaa: tuntuu, että laitteen menestyksen hurmoksessa roolipelaajat on unohdettu lähes kokonaan. Wiin huutavaa roolipelipulaa pyrkii nyt paikkaamaan tunnetulla nimellä ratsastava, kompaktisti nimetty Dragon Quest Swords: The Masked Queen and the Tower of Mirrors, kavereiden kesken DQS:TMQatToM.
Toissa vuonna PlayStation 2:lle Euroopassa julkaistu Dragon Quest VIII oli konservatiivisen pelisuunnittelunsa, loistavan toteutuksensa ja hyvän tunnelmansa ansiosta edellisen konsolisukupolven parhaimpia roolipelejä. Optimistisempi voisi kuvitella, että pelin maailmanlaajuinen menestys ja Dragon Quest -sarjan klassikkoasema voisivat taata sen, ettei nimen alla julkaistaisi mitä tahansa roskaa. Voi kuinka väärässä hän olisikaan: Dragon Quest on juuri saanut oman Dirge of Cerberuksensa.
Itse asiassa Dragon Quest Swordsin kutsuminen roolipeliksi vaatii koko käsitteen melko pitkää venyttämistä. Roolipeliä pelistä nimittäin löytyy tasan kokemustasojen keräämisen verran, ja näillä perusteilla Devil May Cryissakin on enemmän roolipelattavaa. Tosiasiassa kyseessä on jonkinlainen miekkailuversio pelihalleissa tutuksi tulleista ns. raideräiskinnöistä.
Hutki hutkittua
Jos pelin keskipisteenä olevan Avalonin kaupungin tutkimista ei lasketa, koostuu leijonasosa pelistä ennalta määritettyjen reittien koluamisesta ja eteen tupsahtavien mörköjen pätkimisestä. Wii-erikoisuutta toimintaan tuo se, että ruudulla Wiimoten heiluttelu toimii erilaisina miekaniskuina. Iskuille voi soittimella valita kiintopisteen, ja eri suuntiin tehtävien lyöntien suhteen ohjaus on yllättävän vastaanottavainen. Iskuja voi myös torjua siirtämällä mukana kulkevaa kilpeä oikeaan kohtaan ruudulla.
Sinänsä toimivien miekkakontrollien lisäksi pelissä ei sitten juuri muuta hyvää olekaan, ellei etäisesti Dragon Quest VIII:n kappaleita muistuttavaa sinfoniallista ääniraitaa oteta huomioon. Kaupungin tutkiminen pelkällä Wiimoten nuolinäppäimellä on kömpelöä, ääninäyttely on karseaa, ja jostain käsittämättömästä syystä myös graafisen tyylin suhteen on otettu järkyttävästi takapakkia.
Tämä tuntuu käsittämättömältä, koska Swordsin takaa löytyvät kutakuinkin samat nimet kuin Dragon Quest VIII:nkin: sarjan luoja Yuuji Horii, hahmosuunnittelija, taiteilija Akira Toriyama ja säveltäjä Koichi Sugiyama. Tuntuu, että ainoastaan Sugiyama on saanut pidettyä tohinassa oman tasonsa.
Horii kertoi pelin kehityksen alkuvaiheessa, että Swordsin ideana on tehdä sarjasta ja lajityypistä helpommin lähestyttävä ja hauskempi. Mitä tämä sitten valmiissa tuotteessa tarkoittaa? Noin neljää asetta, yhtä puoliautiota kaupunkia, ei minkäänlaista maaston tutkimista ja koko yksinkertaisella, minkäänlaisia tunteita herättämättömällä tarinalla on pituutta kokonaiset kahdeksan tuntia.
Pelin suurena ideana on selkeästi ollut houkutella sen kautta uusia pelaajia roolipelien pariin, mutta jos lajityypin tulokkaille annetaan lajityypistä tällainen kuva, vaikutus on lähinnä päinvastainen. Dragon Quest Swords on yksinkertainen, yhdentekevä ja innoton. Se aliarvioi sekä aloittelevat roolipelaajat että ennen kaikkea Wiin ostaneet roolipelien ystävät. Samalla se tekee tarpeettomalla tavalla sen minkä Dirge of Cerberus teki Final Fantasylle: tahraa laadun takeeksi mielletyn pelisarjan nimen. Tämän pelin myyminen viiden kympin hintalapulla pitäisi tuomita petoksena.
Juuret
Dragon Quest Swordsin esi-isänä voidaan pitää vain Japanissa julkaistua Kenshin Dragon Questia. Vuonna 2003 julkaistu peli ei vaatinut mitään erillistä konsolia, vaan peli sisältyi paketin mukana tulleeseen lelumaiseen muovimiekkaan. Peliä sitten pelailtiin tätä muovimiekkaa heiluttamalla. Samaa teknologiaa on myöhemmin käytetty myös kahdessa muussa pelissä, Lord of the Rings: Warrior of the Middle Earthissa ja Star Wars Saga Edition Lightsaber Battle Gamessa.