Lohikäärme saa luolansa
Dragon’s Dogma jäi viime vuonna liian vähälle huomiolle, mutta fantasian ystävillä on tilaisuus korjata erehdyksensä. Dark Arisen on halpishinnoiteltu ”itsenäinen laajennus”, mikä tarkoittaa, että levylle on tungettu alkuperäispelin lisäksi uusi seikkailu ja pienempiä uudistuksia.
Itse Dogma on edelleen hieman Monster Hunteria muistuttava toimintaroolipeli, jossa näkyy japanilaisten pelintekijöiden yhteys pian uudelleenjulkaistaviin Dungeons & Dragons -kolikkopeleihin ja vanhan koulukunnan fantasiaan. Soturit, varkaat ja velhot mättävät lohikäärmeiden ja jättiläisten kaltaisia perushirviöitä, joista on tehty kliseisyydestään huolimatta jännittäviä vihollisia. Hahmoeditori tuottaa edelleen hämmästyttävän monimuotoisia ihmisiä pikkulapsista lihashirmuihin ja vääräselkäisiin vanhuksiin, ja ruudunpäivityskin tökkii tuttuun tapaan. Päähahmon mukana seuraavat pawnit eli apurit antavat edelleen yhtä paljon Benny Hill -huumoria kuin taisteluapua tekoälynsä takia. Dogma ei koskaan ollut pelattavuudeltaan Dark Soulsin kaltainen hiottu helmi, mutta sen karussa tyylissä on jotain maagista.
Laajennuksena Dark Arisen panostaa kahteen asiaan, jotka nyppivät minun lisäkseni varmasti muitakin pelaajia, jotka upottivat ykköspeliin kolminumeroisen määrän tunteja. Ensinnäkin D&D-seikkailuksi pääpelissä oli runsaasti dragoneja mutta ei dungeoneja. Alle tunnin vaatinut vesitemppeli lupasi paljon, mutta pelin loppu kompuroi. Parhaat viholliset ja saaliit tarjonnut loppulinnake oli Everfall, joka oli suoraan sanottuna vain pöljä monttu.
Uuden seikkailun Bitterblack-saari on valtavan syvä luolaverkosto, jonka pohjalla odottaa lohikäärmeiden ja Arisen-messiaiden legendaan liittyvä pahis. Sen kammiot ovat täynnä armottomia vihollisia, jotka saavat Everfallin pahimmat haasteet kalpenemaan. Pääpelin New Game Plus -pelitilan helppouteen pettyneille on lisäksi tarjolla uusi, korkeampi vaikeustaso sekä speed run -pelitila, mutta enpä noita itse oikeastaan tarvinnut. Bitterblackin asukkaat ovat itsessään jo tarpeeksi haastavia, ja pelin tapa käyttää niitä on ikävä. Lisäksi Bitterblackista ei pääse helposti hakemaan evästäydennyksiä, sillä huipulle palatessa hirviöt syntyvät tielle uudelleen.
Jättien ja kyklooppien kaltaisista normaalivihollisista tarjoillaan kestäviä ja kovaa lyöviä superversioita. Kun vastaan tulee uutena tuttavuutena junan lailla niskaan höökivä minotauros, se tavataan ensi kertaa metrin levyisessä portaikossa. Kun läpimitaltaan yli kymmenmetrinen jätti-Beholder ruiskuttaa kuolemansäteitä lonkeroistaan ja kaasua suustaan, ei tilaa ole juuri väistelyyn. Henkilökohtainen huippuhetkeni oli kuilu, jonka pohjalle hitaasti taisteltuani peli päätti arpoa mukaan satunnaisen lohikäärmeen: pelkkä laskeutuminen tappoi kolme neljäsosaa ryhmästä, ja päähahmo viimeisteltiin tassun heilautuksella.
No, haastetta haluttiin ja sitä saatiin, vaikkakin epäreilussa muodossa. Varustehamstraajat saavat nähdä runsaasti vaivaa uusien haarniskojen ja aseiden keräilyyn, sillä Rift Crystal -valuutalle on keksitty oikeaa käyttöä, ja jopa vanhat Dragonforged-luokkaan taotut kamat voi tuunata entistä maagisemmiksi.
Xbox-versio kysäisi asentuessaan, haluanko asentaa japanilaisen ääninäyttelyn ja teräväpiirtotekstuurit. Kielipaketti on kiva lisä, mutta grafiikkapaketti selkeää totuuden vääntelyä. HD-graffa on nimittäin joko lähes tai täysin identtistä alkuperäispelin kanssa. Kyse lienee lataustaukojen helpottamisesta.
Dark Arisen on tyyliltään ihastuttavan vanhanaikainen, ja Dogman synkistelyfantsu on siis aiempaa parempaa halvempaan hintaan. Haluaisin kyllä kysyä Capcomilta, mikä meni pieleen alkuvalikon uusinnassa – täysin naurettava ja siksi niin hieno hevibiisi on väistynyt unettavan eteerisen lurituksen tieltä.