Lohikäärme sydämein vei
Alun perin edelliselle konsolisukupolvelle ilmestynyt Dragon’s Dogma osoittautui ilmestyttyään todelliseksi yllätyshitiksi. Peli oli sukupolvensa menestyksekkäin täysin uusi roolipeli, joka on sittemmin noussut jonkinlaiseksi kulttisuosikiksi. Jotain sen suosiosta kertoo jo se, että PS4- ja Xbox One -julkaisujen myötä Dark Arisen -lisänimellä kulkevaa täydennettyä painosta saa nyt kaikille vähänkin uudemmille pelialustoille – Nintendon laitteita lukuun ottamatta. Vaan onko ajan hammas ollut sille armollinen vai ehtinyt jo purra kohtuullisen iäkästä pelivanhusta?
Dragon’s Dogma sijoittuu keskiaikaista Eurooppaa muistuttavaan Gransysin herttuakuntaan. Heti alussa maailmanlopun merkkejä enteilevä lohikäärme vie pelaajan luomalta hahmolta tämän sydämen ja merkitsee hänet kohtalon valitsemaksi Ariseniksi. Henkiin heräävä pelaajahahmo lähtee ajojahtiin saadakseen sydämensä takaisin ja selvittääkseen lohikäärmettä sekä itseään koskevat arvoitukset.
Hieman darksoulsmainen tarina on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisesti pelin kehnointa antia. Alun jälkeen juoni siirtyy taka-alalle eikä missään vaiheessa oikein pääse vauhtiin. Tarina ei yksinkertaisesti sisällä oikein mitään kiinnostavia koukkuja, ja arvoituksetkin osoittautuvat aika perinteisiksi fantasiakliseiksi, jotka tuskin kiinnostavat ketään. Maailmanrakennus on samaa tylsää peruskauraa. Tehtävien kohdalla määrä korvaa laadun, eivätkä ne yleensä oikein jätä minkäänlaista mielikuvaa. Hieman typerästi tehtävillä on joskus tapana kadota lokista, jos pääjuonta tekee liian nopeasti eteenpäin, mikä voi johtaa jopa kokonaisten tehtäväsarjojen menetykseen.
Dragon’s Dogman vahvuudet ovat onneksi aivan muualla kuin tarinassa tai maailmanrakennuksessa. Jossain määrin Dark Soulseja muistuttava taistelujärjestelmä on näistä yksi. Nopeatempoisessa systeemissä tavallisten nopean ja hitaan hyökkäyksen lisäksi liipaisinten takaa aktivoidaan erilaisia erikoishyökkäyksiä. Soturi voi esimerkiksi lyödä vihollista nassuun kilvellään tai salamurhaaja stunlockata vihollisen viillellen samalla tätä veitsillään. Mitä hahmoluokkiin tulee, pelaajaa ei piristävästi ole sidottu vain yhteen. Jos kaipaa vaihtelua, ammatin vaihtaminen vaatii ainoastaan tietylle tekoälyhahmolle puhumista.
”Myöhemmät avoimeen maailmaan sijoittuvat toimintaropet hakkaavat sen kyllä yksittäisissä kategorioissa helposti, mutta kokonaisuutena Dragon’s Dogma on yhä varsin nautittava kokonaisuus.”
Taistelusta puuttuu Dark Soulsien tarkkuus ja jämäkkyys, mutta se toimii lopulta todella hyvin ja on taktista sekä haastavaa. Tietyt puutteet kuitenkin hieman ärsyttävät. Vihollisiin ei esimerkiksi saa lainkaan lukitusta, mikä hankaloittaa turhaan niihin osumista. Väistäminen on oudosti erikseen opittava erikoistaitonsa eikä kaikkien osaama perusjuttu.
Aika ajoin pelaaja kohtaa myös isompia hirviöitä, kuten kyklooppeja, aarnikotkia tai khimairoja. Tällöin peli muuttuu silkaksi Monster Hunteriksi, sillä nämä hirviöt kestävät paljon kuritusta, lyövät todella lujaa ja vaativat ihan omanlaisensa strategian. Pelaajalla on onneksi näitä tapauksia varten lisää työkaluja. Esimerkiksi kykloopin selkään voi kiivetä ja puukottaa tätä päähän, tai aarnikotkan siivet voi sytyttää tuleen, jolloin sen on laskeuduttava.
Yksin ei tarvitse seikkailla, sillä pelaajan rinnalla kulkee aina enintään kolme tekoälykaveria, pawnia. Yksi pawn luodaan itse ulkonäköä myöten, ja se nousee tasoja ja vaatii varusteiden parantelua aivan niin kuin pelaajan oma hahmo. Kaksi muuta pawnia sen sijaan ovat muiden pelaajien luomia rekrytoitavia apureita, joita voi ja pitää vaihdella usein. Nämä pawnit eivät nouse tasoja tai vaadi sen kummempaa hienosäätöä. Taisteluissa pawnit toimivat kohtalaisen fiksusti, eikä niiden käytös normaalisti pääse ihmeemmin ärsyttämään. Seikkailun edetessä ne myös oppivat uutta, kuten keksivät kohdatuista vihollisista uusia heikkouksia. Jujun opittuaan ne voivat vaikkapa hakata liskomiehen hännän irti ja tehdä siitä huomattavasti vaarattomamman.
Graafisesti peli alkaa olla jo vähän rujo. Tekstuurit ovat monin paikoin ikävän epätarkkoja, ja erilaisten esineiden esiinponnahtelu on huomattavaa. PS4-versio on myös harmillisesti lukittu 30 ruudun sekuntinopeuteen, joka tuntuu erityisen pahalta 60 fps:n nopeudella sulavasti pyörivän pc-version rinnalla.
Sen sijaan tunnelmaltaan Dragon’s Dogma on edelleen ykkönen. Yöt ovat pimeitä ja vaarallisia, sillä lyhdyn hento valo valaisee vain muutamia metrejä hahmon ympärille. Vaarattoman näköinen railo voikin olla loputtoman pitkä pudotus tai pensaan kahisevat lehdet joko tuulen havinaa tai merkki väijyvästä hirviöstä. Silkassa tunnelmassa Dragon’s Dogma hakkaa yhä useimmat seuraajansa.
Kokonaisuutena Dragon’s Dogma on kestänyt ajan hammasta varsin hyvin. Taistelusysteemi on edelleen hauska, tunnelma on erinomainen, ja pelattavaa riittää helposti yli sadaksi tunniksi. Myöhemmät avoimeen maailmaan sijoittuvat toimintaropet hakkaavat sen kyllä yksittäisissä kategorioissa, mutta kokonaisuutena Dragon’s Dogma on yhä nautittava kokonaisuus – kunhan pääsee yli olemattomasta tarinasta ja taistelujärjestelmän muutamista heikkouksista.