Reflections-studion perustaja Martin Edmondson ehti jo kertaalleen lähteä eläkkeelle kehittämänsä Driver-pelisarjan suoman taloudellisen menestyksen turvin, mutta palasi muutama vuosi sitten takaisin nykyisin Ubisoftin omistuksessa olevan studion hoteisiin työstämään Driverin comebackia.
Monella tapaa Driver: San Francisco on se peli, jota Edmondson ja Reflections ovat yrittäneet tehdä ensimmäisestä Driver-pelistä lähtien. Kiirehdityt tuotantoaikataulut, taloudelliset paineet ja visioon nähden tehottomat konsolialustat veivät Driverin sivuraiteille jo ensimmäisen jatko-osan myötä. Lähes viiden vuoden ajan tuotannossa ollut Driver: San Francisco ei kärsi näistä ongelmista, mutta samalla voi todeta, ettei Reflections ole muuttunut aikojen myötä, vaan elää yhä omassa Driver-kuplassaan. Siksi uusi peli tuntuu myös hyvin vanhanaikaiselta – Driver: San Francisco on ristiriitainen tapaus.
Koomassa
Tekijät ovat ottaneet mallia omistajansa toisesta avoimen maailman pelistä, Assassin’s Creedistä. Driverin valtava pelimaailma on niin täynnä sivutehtäviä, että ihan hirvittää. Toisin kuin Assassin’s Creedissä, sivutehtävät ovat paljon hauskempia kuin tarinaan liittyvät tehtävät.
Pääosassa on jälleen 1970-luvun henkinen John Tanner, joka jahtaa arkivihollistaan Jericho Canea. Heti pelin alussa Tanner joutuu koomaan ja kokee tapahtumat tässä tilassa olematta siitä tietoinen. Tämä juonenkäänne on mukana lähes pelkästään siksi, että sen avulla selitetään pelin suurin uudistus eli Shift. Tämän ominaisuuden avulla pelaaja voi lähes aina siirtyä napinpainalluksella autostaan lintuperspektiiviin ja ottaa minkä tahansa maailmassa olevan ajoneuvon hallintaansa.
Tekijöillä on pelin esittelytilaisuuksissa ollut vaikeuksia kertoa ymmärrettävästi tästä hölmön oloisesta ominaisuudesta, joka kuitenkin toimii pelimekaniikkana erinomaisesti. Ongelmana on se, että Reflections haluaa kädestä pitäen selittää pelaajalle tätä ominaisuutta ja sitä, kuinka se sopii muuten ”vakavaan” peliin. Niinpä tarinatilan ensimmäiset kolme tuntia uhrataan siihen, että Tanner selittää Shift-ominaisuutta etsiväparilleen Tobias Jonesille ja yrittää vakuuttaa olevansa järjissään. Tämä on täysin turhaa.
Driveria vaivaa identiteettikriisi. Fiilis on usein enemmän Crazy Taxin ja Burnout Paradisen kaltainen, kunnes tekijät taas muistavat, että Driver on 1970-luvun takaa-ajoleffojen inspiroima peli ja palaavat tälle raiteelle. Lisäksi yksi sivutehtävien sarja vie pelaajan monta kymmentä vuotta ajassa taaksepäin ajamaan vanhojen leffojen ikimuistoisia takaa-ajoja ajanmukaisilla autoilla ja grafiikalla varustettuna.
Suurimman osan aikaa peli ei ota itseään erityisen vakavasti – ja hyvä niin. Sivutehtävät tuntuvat enemmän Segan kolikkoajopeleiltä kuin Driverilta. Tarinassa taas Tanner ja Jones heittävät välillä läppää ollakseen hetken kuluttua kuolemanvakavia. Yksi pelin käsikirjoittajista on James Worrall, joka vaikuttaessaan Rockstar Northilla kirjoitti paljon Grand Theft Auto: San Andreaksen ja sarjan PSP-pelien dialogia.
Vain ratin takana
Reflections on palannut takaisin siihen, mikä toimi ensimmäisessä pelissä. Se tarkoittaa sitä, että pelaaja on aina ratina takana, sillä jaloin pelattavia osioita ei ole. Se on pelkästään hyvä asia. Shift antaa pelaajalle niin paljon mahdollisuuksia, ettei muuta kaipaa.
Shift vähentää myös turhautumista. Jos esimerkiksi takaa-ajotilanteessa ajaa päin liikennettä tai risteyksen ohi ja kohde on pääsemässä karkuun, sen kun vaihtaa autoa lähempänä olevaan. Tai ottaa hallintaansa vastaantulevalta kaistalta ajoneuvon ja ajaa sillä päin kohdetta. Tätä mekaniikkaa viljellään lähes liikaa, mikä vie pelaajan liiaksi pois perusajamisesta. On hieman hassua, että jalankulkijat väistävät aina Tanneria, mutta tämä voi surutta ottaa minkä tahansa ajoneuvon haltuunsa ja ajaa sen romuksi päin muuta liikennettä.
Sivutehtävienkin suorittaminen on hauskempaa Shiftin ansiosta, sillä tehtäviin ei tarvitse erityisesti varustautua tietyllä autolla, vaan sen voi valita sitten, kun on käynnistänyt haasteen.
Tarinatehtäviä avatakseen on pelattava tiettyjä kaupunkitehtäviä. Se on typerä ratkaisu, sillä osa niistä on puuduttavia. Perussivutehtävät avaavat uusia haasteita ja autoja autotalleihin, mutta eivät auta tarinatehtävien avaamista. En myöskään tajunnut autojen ostamisen merkitystä, kun useimmissa tehtävissä voi vallata auton kuin auton. Ajotuntuma vaatii totuttelua, ja joillakin ajoneuvoilla homma muistuttaa enemmän jäällä liukumista kuin asfaltilla ajamista.
Jos on tarina typerä, niin ainakin tehtävissä homma toimii, sillä Reflections osaa tehdä takaa-ajoja. Driverissa on kuitenkin pohjimmiltaan kyse autotakaa-ajoista, ja lähes kautta linjan ne ovat hauskoja. Kadut ovat paljon leveämpiä kuin San Franciscossa oikeasti, ja vaikka liikennettä on usein liikaa ja se tuntuu hakeutuvan magneetin lailla päin Tanneria, suurimman osan ajasta ajokokemus on hieno. Takaa-ajot ovat kiivaita ja usein juuri sopivan pituisia, ja välitallennuspisteet on sijoitettu järkevästi.
Shiftin avulla tekemiseen on saatu vaihtelua ja hieman yllätyksellisyyttä. Meiningissä on välillä ohjaaja Michael Bayn elokuvien takaa-ajojen tyylistä hulluutta, kun autoja romuttuu tehtävien aikana satoja ja ilmalennot ovat sopivan ylilyötyjä. Sarjan lähes kulttihahmoiksi nousseet poliisit ajavat jälleen pelaajaa takaa kuin hullut, ja hyvä niin. Poliisiautojen rämäkkä meininki on omiaan nostamaan hymyn huulille.
Kromin kiiltoa
Reflections on käyttänyt pitkän kehitysajan edukseen. Teknisesti Driver: San Francisco on huima saavutus. Peli rullaa ilman minkäänlaisia hidastumisia 60 fps:n ruudunpäivityksellä, mikä tuntuu suoraan ajotuntumassa ja yleisessä sulavuudessa. Liikennettä on usein paljon ja savun kaltaiset hiukkastehosteet hienoja, eikä peli takeltele sitten millään. Hiottu tekniikka tekee paljon pelin immersiolle, joskin ympäristön grafiikassa on jouduttu olemaan hyvin konservatiivisia, jotta ruudunpäivitys säilyy. Myös aiemmin kankea leffaeditori on toimiva, eikä jaetun ruudun moninpeli ole sekään hullumpi.
Lähes kaikki Driverin ongelmat ovat korjattu. Pelattavaa riittää, ja moninpeli on sekin toteutettu ammattitaidolla ja hyvillä ideoilla, joskin sen testaaminen jäi rajalliseksi arvosteluversiossa.
Reflectionsin pelisarjan perinteiset ongelmat eli hiomaton tekniikka ja kamalat vaikeustasopiikit loistavat poissaolollaan. Ajotuntuma on välillä liian kiikkerä ja tarinatila tuhlaa aikaansa vääriin asioihin, eikä Reflections joillakin osa-alueilla ole edennyt sitten vuodesta 1999, jolloin alkuperäinen Driver ilmestyi. Omaan tekemiseen luottaminen tuntuu kuitenkin tässä tapauksessa oikealta ratkaisulta.
Se onkin sitten ihan toinen juttu, iskeekö Driverin tyyli moderneista lisäyksistä huolimatta nykypäivän pelaajiin.