Tässä se nyt sitten vihdoin ja viimein on: 15 vuoden käsittämättömästä tuotantohelvetistä noussut Duke Nukem Forever on lopultakin käsissä ja ennen kaikkea konsolissa. Aikanaan erinomaisen ja räiskintägenreä eteenpäin sysänneen Duke Nukem 3D:n jatko-osalla on niskassaan sen luokan paineet ja kehitysongelmat, että vastaavia tuskin millään pelillä on aiemmin ollut. On siis erittäin surullista, että Duke Nukem Forever murenee odotusten edessä tarjoamalla hämmästyttävän heikon, epätasapainoisen ja rikkonaisen pelikokemuksen.
Törkyhuumoria hauskasti
Harvasta pelistä haluaisi pitää yhtä paljon kuin Duke Nukem Foreveristä. Kun peliä on valmistettu näin pitkään, sen eteen on uhrattu niin paljon ja se rakentuu ansiokkaalle pohjamateriaalille, toivoisi lopputuloksen olevan edes jollain tasolla mieleenpainuva. Turhauttavasti Duke Nukem Forever jää kuitenkin täysin vääristä syistä mieleen.
Harva enää pystyi odottamaan peliltä mitään käänteentekevää näin kamalan kehitysaikataulun jälkeen, mutta pelillisten ominaisuuksien olisi silti uskonut olevan kohdallaan. Duken paluuta on odottanut ajatellen, että olisi lopputulos sitten vaikka kuinka kehno ulkoisesti, olisi sisältö taatusti rautaa ja hullu huumori hauskaa.
No, huumori on onneksi hauskaa. Ylitsepursuavan itserakas Duke on yhä se sama estoton rääväsuu, jonka muistaa aiheuttaneen hämmennystä 1990-luvulla. Hän heittää tilanteesta riippumatta jatkuvasti lapsellisia ja roiseja kommentteja, jotka ovat kaikessa törkeydessään varsin osuvia. Komiikka on täysin alapääsuuntaista ja usein ala-arvoistakin, mutta silti vitsit ensimmäisen kerran kuultuina ovat omassa lajissaan hauskoja ja niissä on oletettua Duke-tunnelmaa. Duke Nukem Foreveriä pelaakin usein suu hymyssä, mikä on melkoinen paradoksi ottaen huomioon pelin yleisen epäpätevyyden.
Tahmeaa räiskintää
Duke Nukem Forever on kauttaaltaan epäonnistunut räiskintäpeli. Ensimmäisenä vastaan tulee pahasti vanhentunut grafiikka. Puinen hahmoanimaatio, olemattomat yksityiskohdat ja vaisut tehosteet tekevät pelistä vaatimatonta katseltavaa. Vaikka surkean ulkoasun voikin hyväksyä osaksi ikivanhaa peliä, on vaikea ymmärtää, miksi peli näyttää niin värittömältä ja haalealta. Värien eloisuus on nyt korvattu tylsillä harmaan sävyillä. Huonolla grafiikalla ei olisi kuitenkaan mitään merkitystä, jos sisältö olisi muuten kunnossa. Näin ei valitettavasti ole, sillä Duke Nukem Foreverin perimmäiset ongelmat ovat syvällä pelisuunnittelussa.
Yksinkertaisessa toiminnassa ei ole mukaansatempaavaa tunnelmaa. Pelaaminen on pitkäveteistä, ja siinä on yllättäen liian vähän räiskintää. Duke Nukem Foreverin taistelut käydään usein ahtaissa ja lukituissa tiloissa, jonne ilmestyy vain muutama vihollinen yhtä aikaa. Räiskintä on staattista ja hidasta, kun sen toivoisi olevan täynnä energiaa ja kovaa intensiivisyyttä. Vauhtia ja vihollisia kaipaisi kerralla enemmän taisteluun. Tosin alkeellisesta pelimoottorista ei olisi siihen. Konsoliversioiden eroista osaltaan mainittakoon, että siinä missä Xbox 360 -version ruudunpäivitys paikoitellen nykii ja repeilee, pyörii peli sulavammin PS3:lla. Toisaalta Xboxin ohjain sopii peliin hieman paremmin.
Mutta pelasi sitten kummalla konsolilla tahansa, tahmea ohjaus harmittaa läpi pelin kulun. On ihmeellistä, että pelin ytimestä, perusräiskinnästä, on vaikea saada nautintoa. Ampumisessa ei ole tyydyttävää iskun ja voiman tunnetta. Myös liikkumiseen ja tähtäämiseen olisi kaivannut enemmän hienosäätöä ja viimeistelyä – uskomatonta todeta näin pelistä, joka on ollut kehityksessä 15 vuotta. Nihkeän ohjauksen kanssa on joka tapauksessa mahdollista oppia elämään, mutta pelattavuuden kömpelyys latistaa alituisesti tunnelmaa.
Huonoa retroa
Vaikka pelisuunnittelussa onkin useita moderneja lainauksia, edustaa Duke Nukem Forever sisimmillään vanhan koulukunnan räiskintää, jonka kulta-aika oli 1990-luvulla. Tämä on pelkästään positiivinen ja nykypäivänä piristävä asia, ja lajiin soisikin päteviä uusia edustajia. Nostalgian huuru pyyhkiytyy kuitenkin pian pois, kun järki vie voiton Duke Nukem Foreverin toivottomuutta päivitellessä. Siitä huolimatta, että rinnassa sykkii vahvasti vanhan koulukunnan retrosydän ja peli on ollut tulossa ikuisuuden, on kokonaisuutta mahdoton tarkastella sokeassa itsepetoksessa.
On tähdennettävä, että Duke Nukem Forever ei ole huono räiskintäpeli, koska se on vanhanaikainen. Se on huono, koska se edustaa vanhan koulukunnan räiskintägenreä ala-arvoisesti ja on täynnä perustavanlaatuisia ongelmia, selkeitä puutteita sekä keskeneräisten ideoiden sekamelskaa. Duke Nukem Forever yksinkertaisesti kalpenee vertailussa räiskintägenren sekä klassiseen että moderniin parhaimmistoon.
Silti kaikessa negatiivisuudessaan ja raivostuttavuudessaan Duke Nukem Foreverissä on oma ihmeellinen viehätyksensä, joka kannustaa näkemään kiusallisen kokonaisuuden kerran alusta loppuun.