Dungeon Siege 3 / Arvostelut / pelaaja.fi

Dungeon Siege 3

5.08.2011 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
6

Kenenkään ei tarvitse matkata fantasiamaailmaan kohdatakseen todellisia mysteerejä. Miksi matkustajat taputtavat lentokoneen laskeutuessa? Miksi sipuli itkettää? Miksi Dungeon Siege on tunnettu pelisarja, josta on tehty jopa elokuva? Ei sillä, että se olisi huono sarja. Dungeon Siege on tarjoillut pc:llä vuosien varrella monta turvallista ja keskinkertaista toimintaroolipeliä. Tosin vaikka olen pelannut läpi jokaisen, en muista niistä yhdenkään hahmon tai paikan nimeä saati sitten yhtäkään juonenkäännettä. Muistettavin ominaisuus sarjassa oli uskollinen muuli, jonka selkään kerättiin ylimääräinen saalis, ja sekin poistettu pelisarjan siirtyessä nyt konsoleille ja käsikirjoituksistaan tunnetulle Obsidian-studiolle. On sitä kummempaakin kuultu, mutta ei usein.

Juonityhjiö täyttyy

Vanha kasvoton ja itse muokattava sankari on uudessa Dungeon Siege 3:ssa korvattu nimetyllä porukalla, jolla omat pelin aikana selviävät salaisuutensa. Kööri on kuin Gauntletin nelikko, jolle on lisätty mausteeksi persoonallisuutta. Velho on hyvin syönyt steampunk-tiedemies, valkyyria ihmismuodosta tulihengeksi muuttuva amatsoni, jousiampuja taas kiväärin ja pistoolien kanssa hosuva korsettipimu ja ritari... no, ritari. Tämä kehitys on ihan hyvään suuntaan. Dungeon Siege -maailmaan on samalla luotu pitkää ja leveää historiaa, jonka peli ottaa fanaattisen vakavasti. Tuntuu aivan kuin pelintekijät haluaisivat kompensoida sarjan vanhaa hajutonta olemusta. Taustatarina setvii jediritarimaisen jalon Legioona-järjestön kahinoita heitä vainoavan Jeyne Kassynderin ja tämän fanaattisten joukkojen kanssa (kuolettava uusi juomapeli: ota huikka joka kerta, kun joku sanoo ”Jeyne Kassynder”). Tarina on melko perinteinen, mutta siinä on Obsidianille ominaisesti kiinnostavia yksityiskohtia.

Tuomion numerot

Dungeon Siege 3:n peruspelaaminen on sitä ylhäältä kuvattua hirviön- ja roistonmättöä, joka konsoleilla tunnetaan lähinnä Baldur's Gate: Dark Alliance -peleistä. Osa siitä toimii hyvin ja osa heikommin. Pohjimmiltaan toiminta on soljuvaa ja aktiivista. Hahmoja on ruudulla kaksi, ja toista ohjaa tekoäly. Perushyökkäyksiä hakkaamalla latautuvat ne mittarit, joilla käynnistetään kovempia erikoistaitoja. Niiden täyttyminen on niin nopeaa, ettei pelissä ole juuri turhaa seisoskelua. Joka hahmolla on sen verran erilaiset tyylit, että eron huomaa. Perushakkeluksessa on moitittavaa lähinnä se, että erityisesti lähitaisteluhyökkäykset eivät näytä ja tunnu osuvan vihollisiin tarpeeksi lujaa, mikä luo vaikutelmaa tyhjään ilmaan huitomisesta. Tunne katoaa, kun siihen ehtii tottua. Jos maisemia taas ehtii katsella, ne näyttävät parhaimmillaan jopa hienoilta. Hakkaa ja keräile -kaavan mukaisessa Dungeon Siege 3:ssa pieleen menee kuitenkin näistä jälkimmäinen avainpuuha. Vaikka tavaraa kertyy koko ajan, saaliin haalimisesta on vaikea innostua. Haarniskoissa ei ole tarpeeksi ulkoisia eroja, ja niiden antamat numerobonukset jäävät etäisiksi ja epämääräisiksi. Pitäisikö minun panostaa hahmolla Will- vai Doom-arvoon? En tiedä enkä välitä, eikä valinta tunnu näkyvän taistelussa millään tavoin. Kolmas tärkeä osuus, eli hahmojen taitojen ja erikoishyökkäyksien valikointi, on puolestaan liian pinnallinen. Vaikka jokaisen erikoishyökkäyksen voi säätää erikseen, useimmissa tapauksissa vaihtoehdot jakautuvat selkeästi hyviin ja huonoihin. Esimerkiksi tulineito Anjalin hyökkäykset voi saada sytyttämään viholliset hetkeksi tuleen, mutta taivaalliset lieskat lämmittävät vihollisia saman verran kuin Pihtiputaan mummon perjantailöylyt.

Erilainen ja samanlainen

Dungeon Siege -sarjassa on nähty vikoineenkin maittavaa moninpeliä, mutta yllättäen kolmososa on parhaimmillaan yksinpelinä. Yhteistyö samalla sohvalla maistuu periaatteessa, mutta piirun verran liian lähelle ahdettu kamera tekee liikkumisesta rasittavaa, ja televisioruudun laitojen takaa sataa jatkuvasti luoteja ja muuta ikävää. Hahmo- ja juonipainotteisen pelityylin takia nettimoninpelissä ollaan vain isännöivän pelaajan renkejä, mikä riisuu siitä mielenkiintoa. Yksinpelissä ehtii puolestaan nautiskella Obsidianin panostuksesta pelimaailman pikku yksityiskohtiin. Dungeon Siege on siis siirtynyt kolmososassaan keveästä ja lähes juonettomasta moninpelattavasta toimintaroolipelistä enemmänkin keveäksi ja tarinavetoiseksi yksinpeliksi. Yhteistä molemmille versioille on se, että Dungeon Siege -nimi tarkoittaa edelleenkin ainoastaan ihan kivaa kertakäyttöistä pelikokemusta – nyt vain eri syistä.

Seis kuninkaan nimessä!

Pelisarjan pohjalta tehty elokuva In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale on tapaus sinänsä, onhan sen taustalla ohjaaja Uwe ”antikristus” Boll. Sen alkupiste tavoittaa Dungeon Siege -sarjan alkuperäisen tylsän hengen, sillä pääosassa on ”Farmer”, jonka täytyy pelastaa vaimo ja valtakunta. Kukaan ei varmasti enää epäile Bollin ohjaajantaitoja, sillä elokuva innoitti kriitikot seuraaviin kuvailuihin: kökkö Lord of the Rings -kopio, ei edes tahatonta viihdettä, näyttelijät kuin harrastelijateatterista ja pöljempi kuin Miss USA -kandidaatti. Jatkoa tuli, mutta ei enää Dungeon Siege -nimellä.

6/10

Kommentit

Käyttäjän Espenipe kuva
Espenipe

Voisi olla halvempi, muuten mielestäni hyvä.

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death

Juonesta plussaa vaikka se jätti hiukan kylmäksi

Käyttäjän D4t1sG0th kuva
D4t1sG0th

demon perusteella jo niin tylsä että hohhoijaa

Käyttäjän Albedo kuva
Albedo

Ihan ok! (demo antaa täysin väärän kuva

Käyttäjän Velvu kuva
Velvu
Käyttäjän ttgreat kuva
ttgreat

Sais tulla jo nelonenki!

Nostoja