Eat Lead on peli, jota on helppo vihata. Se on harvinaisen helppo ymmärtää väärin ja harvinaisen vaikea peli arvostella. Se on monin paikoin ihmeen keskinkertainen, jopa kehno räiskintä. Se on näet tietoinen paluu toimintapelien kliseisille juurille, humoristisen kuorrutuksen kera.
Pelin päähenkilöön Matt Hazardiin on ympätty niin Duke Nukemin kaikki inkarnaatiot kuin Arnold Schwarzeneggerin roolihahmot ja muut action-sankarit. Tarjolla onkin hurjasti toimintaa, huikeita vihollisia ja kirveellä veistettyä puujalkahuumoria. Mitä muuta pelimies enää kaipaisi?
Puujalkani katkesi
Eat Leadin idea ja käsikirjoitus on nerokas. Matt Hazard on videopeli- ja toimintasankarien perikuva, lukemattomissa teoksissa esiintynyt ikääntynyt muskelisankari, josta on vuosikymmenten mittaan pumpattu kaikki irti, itsekunnioitusta myöten.
Matt myös tietää olevansa pelisankari. The Return of Matt Hazardissa tämä keski-ikäistynyt, mahan kasvattanut actionsankari saa ohittamattoman tarjouksen. Uuden megapelin käsikirjoitus ei kuitenkaan ollut aivan mitä sovittiin.
Niin keskinkertaista, niin hupia
Mattin pelaaminen on hämmentävä elämys. Se ei noudata lainkaan normipelien sääntöjä. Pelisuunnittelu olisi jopa rasittavan keskinkertaista, ellei se olisi ilmeisen tietoista. Eat Lead on näet pelinmittainen parodia videopelien kliseistä. Siksi sen ongelmat ovatkin yhtäkkiä vahvuuksia. Asiat, jotka missä tahansa muussa räiskeessä rassaisivat, sopivat tarinaan ja tapahtumiin.
Pelaaminen kuitenkin vaatii pitkää pinnaa ja tietynlaista huumorintajua. Jos tätä tulkitsisi ihan peruspelinä, meininki olisi järkyttävää. Putkijuoksua, takana sulkeutuvia ovia, yhä uudestaan ja uudestaan käytäviä taisteluja sekä kunnon karikatyyrimäisiä pahiksia.
Pelaajan onkin ymmärrettävä pelin kliseiden taustat ja vielä tärkeämmin, kuunneltava dialogia. Pelkkänä räiskintänä Eat Lead kadottaa täysin merkityksensä. Tarina ja itseironinen videopelien historian peilaaminen kuitenkin herättää Mattin henkiin. Yhtäkkiä tylsä onkin hauskaa. Ja mikä veikeintä, parodiointi avaa pelaajankin silmiä.
Silti täytyy varoittaa, että ei Eat Lead ole mikään huipputeos. Se on visuaalisesti karunpuoleinen räiskintä, jonka pelattavuus tökkii paikoittain. Joskus pomotaistelut saavat jopa raivon valtaan, kun kliseily menee liian pitkälle.
Kokonaisuus yltää kuitenkin kirkkaasti voiton puolelle, kiitos hauskan käsikirjoituksen. Tekijöiden tietoisen pelimaailman parodioinnin ansiosta yksitoikkoiset taistelutkin tuntuvat yhtäkkiä hauskoilta, kun ne osaa suhteuttaa oikein ja nauraa menneiden aikojen peleille. Mahdolliseen jatko-osaan on kuitenkin keksittävä jotain erilaista.
It’s Hazard time!
Matt Hazard on hahmona hyvin lähellä Duke Nukemia, eikä sattumalta. Mattin kuvitteellinen karriääri peilaa hyvin id Softwaren teosten ja Duke Nukemien historiaa, mutta onpa seassa myös huikeita Mario-viittauksia. Kuten myös noin tuhanteen muuhun videopeliin ja hahmoon.
Pitkän linjan pelaaja saakin pelistä eniten irti, mutta eiköhän se avaudu tavalla tai toisella myös nuoremmille.